Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Pieni kultakalatyttö

Mieheni tuli bänditreeneistä yhdentoista aikaan perjantai-iltana. Minulla oli kerrottavaa: joitain supistuksia oli tullut. En tosin odotellut niistä liikoja nytkään, sillä joitain supistuksia oli tullut jo parina päivänä ja ne olivat edelleen ihan satunnaisia. Puolenyön aikaan housuihin lurahti jotain ja innostuin: lapsivettä! Supistuksiakin tuli, jo vähän kipeitä, ja istuimmme pihallamme kesäyössä niitä kuulostelemassa. Aamuyöstä sain kuitenkin nukuttua pari tuntia, mutta heräsin taas viideltä ja aloin laskea supistuksia. Nyt niitä tuli jo melko säännöllisesti, tosin harvoin, kymmenen-kahdenkymmenen minuutin välein. Minulla oli myös verensekaista vuotoa, jonka takia soitin Haikaranpesään kahdeksan aikaan. He pyysivät käymään lapsivesiepäilyn takia. Söimme vielä aamupalaa rauhassa ja lähdimme sitten taksilla. Junamatkaakin harkittiin, mutta tunsin oloni sen verran epämukavaksi supistusten takia, että otimme kuitenkin mittarin. Oloni oli siis kuitenkin edelleen melko
ok.

Haikaranpesässä todettiin, että kyse ei ollutkaan lapsivedestä vaan muusta vuodosta. Meidät laitettiin tarkkailuhuoneeseen, ja vauvan sydänääniä kuunneltiin vatsan päältä. Jouduin makaamaan siinä mielestäni aika pitkään, liikkuminen olisi tuntunut paremmalta. Supistukset tuntuivat tulevan kipeämmiksi. Välillä pääsimme syömään aamupalaa Haikaranpesän jääkaapeista. Lisää sydänkäyrää. Lounaalle. En voinut syödä mitään, sillä istuminen sai aikaan supistuksen ja samalla oksetti. Mieheni veteli minunkin annokseni stroganoffia. Oli ollut puhetta, että pääsisimme lähtemään jo kymmenen aikaan, mutta nyt kello oli jo 12 ja lääkäreitä odotettiin edelleen kommentoimaan tilannetta. Ennen yhtä iltapäivällä kätilö tuli sanomaan, että lääkärien mukaan voisimme lähteä takaisin kotiin. Olin arvellutkin, että joutuisimme palaamaan. Osan tavaroista kuitenkin jätimme toiveikkaina kansliaan.

Paluumatka taksilla kotiin oli yhtä tuskaa auton pomppuineen. Supistusten väli lyheni ja voimakkuus kasvoi. Kotiin tultua aloimme ottaa aikaa, supistuksia tuli silloin kolmen-neljän minuutin välein. Makasin alasti peiton alla ja koitin hengittää rentoutuneesti sekä mielikuvitella supistukset helpommiksi. Yritin ajatella avautuvaa kukkaa, mutta kivun hetkillä mieleen tunki ajatuksia ruostuneista rautakeihäistä, terävistä kallioista ja muusta inhottavasta. Mieheni oli olohuoneessa ja aina supistuksen tullessa huusin hänelle, ja hän merkkasi ajan ylös. Koomista kyllä, mutta jossain vaiheessa tunsin velvollisuudekseni tiedottaa tilanteestani ystäville ja lähetin joukkotekstarin ehkä kymmenelle ihmiselle ja lueskelin sitten myötätuntoisia kannustusvastauksia. Kävin myös suihkussa, joka auttoi ihanasti, lämpimän veden suihkuttaminen vatsaan supistuksen aikana helpotti.

Olin miettinyt, että en halua enää tulla käännytetyksi pois sairaalasta, ja osittain sen vuoksi pitkitin sinne lähtöä, lähinnä siksi, että ajattelin, etten kestä enää yhtään ylimääräistä automatkaa. Lisäksi ajattelin, että ei sairaalalla ole tarjota sen kummempaa helpotusta kuin mitä voin löytää kotoakaan ja tuntui paremmalta potea omassa sängyssä kuin sairaalassa. Olin soittanut Haikaranpesään ja kertonut supistusten tiheydestä, ja sieltä sanottiin, että kotona saa olla niin pitkään kunnes ei enää kestä. Kun valittelin tuskissani, Mikko ehdotti, että lähdettäisiin jo. Sovimme, että lähdemme viiden aikaan. Lähtiessä vannoin miehelleni, että perille päästyäni tilaisin kaikki mahdolliset puudutteet (alunperin olin ajatellut, että yritän luomuna mahdollisimman pitkään). Soitimme Haikaranpesään, josta sanottiin tervetuloa ja äitini tuli hakemaan meitä autolla viiden aikaan. Makasin matkan sairaalaan auton takapenkillä kyljelläni voivotellen ja huutaen.

Haikaranpesässä pirteä kätilö totesi heti tullessamme sisään puoli kuudelta, että minullahan on "mukavan näköisiä" supistuksia, kun tuskaisena nojailin lepotuoleihin kanslian edessä. Meidät ohjattiin synnytyssaliin. Siellä kuulin päivän siihen asti parhaan uutisen: kohdunsuuni oli auki jo 7-8 cm! Unohdin ajatukset epiduraalista ja muista puudutteista, kun tämä tieto jotenkin teki hommasta siedettävän; ainakin oltiin edetty jo näinkin pitkälle. Jouduin istumaan pitkään keinutuolissa kun minussa oli kiinni sekä vauvan sydänääniä että supistuksia mittaavat vyöt. Vauvan sydänäänet olivat laiskanpuoleisia, joten niitä mitattiin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Siinä sitten istuin, supistusten välillä onnistuin rentoutumaan ja vajosin jonkinlaiseen transsiin, melkein heräsin unesta joka kerran kun uusi supistus alkoi. Ne tuntuivat jo todella inhottavilta, lantioon sattui joka puolelta ja reisiä poltti myös. Kätilö ehdotti jyväpusseja, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet hyviltä. Kun käyriä
oli saatu otettua tarpeeksi, sain suolihuuhtelun, jota olin pyytänyt. Ei mikään mieltäylentävä kokemus, mutta sen jälkeen menin taas suihkuun. Se ei enää kovin paljoa auttanut, koska supistuksia tuli tiheämmin seistessä. Puoli kahdeksan aikaan palasin taas keinutuoliin ja kysyin kätilöltä, olisiko supistuksiin saatavissa mitään. Hän ehdotti ilokaasua, josta olikin hiukan apua. Jos supistuskipu oli tavallisesti terävää, ilokaasu tuntui ikäänkuin loiventavan terävimpiä huippuja. Lisäksi siitä tuli vähän sellainen humalaisen hupsu olo, mikä sekin helpotti hetkeksi. Kätilö tuli sanomaan, että taas pitäisi ottaa niitä käyriä ja sitten koitettaisiin, paljonko kohdunsuu on avautunut. Vartin yli kahdeksan menin taas vessaan, jossa kyykkiessä yhtäkkiä kuului voimakas POKS ja luulin oikeasti, että minusta oli lentänyt jokin korkki pois. Kalvothan siinä puhkesivat. Supistukset olivat jo sitä ennen muuttaneet luonnettaan, kipu oli osittain antanut tilaa oudolle, pakottavalle tunteelle.
Lapsiveden menon jälkeen ei ollut enää puhetta käyrien ottamisesta, vaan kätilö ehdotti, että ottaisin konttausasennon (jota olin toivonut synnytyssuunnitelmassa). Kätilö nosti sängyn päätyä ylemmäs ja kasasi sen päälle säkkituolin ja peittoja. Nojasin sitten siihen takapuoli pitkällä. Ponnistustarve oli oudon tuntuinen juttu. Jotenkin tunnelmakin muuttui, en ollut enää kivun armoilla, vaan tuli sellainen tehokas olo, että hei, nyt tehdään jotain, vaikka sattuikin. Myös ensimmäisen kerran koko synnytyksen aikana tunsin halua kommunikoida muille ja tarvitsin miestäni viereeni. Aikaisemmin olin pyytänyt häntä olemaan hiljaa supistuksen ajan, enkä muutenkaan ollut kaivannut kenenkään puuttumista olooni.

Kätilö pyysi minua ponnistamaan supistusten aikana. Joidenkin supistusten jälkeen kysyin jostain syystä, pitäisikö kokeilla synnytysjakkaraa, mutta kätilö sanoikin, että ei toki, lapsi syntyy ihan kohta tässä asennossa. Jotenkin se tuntui uskomattomalta. Kätilö kannusti minua ponnistamaan, mistä oli paljon apua. Huusin kovempaa kuin olisin ikinä uskonut pystyväni tai "kehtaavani". Vähän ajan kuluttua kätilö pyysi miestäni soittamaan kellolla toisen kätilön paikalle, josta tiesin, että syntyminen olisi lähellä. Pari ponnistusta ja pää oli ulkona, seuraavalla muukin kroppa (saan sen ehkä kuulostamaan helpolta, mutta kipu oli kyllä melkoinen - ainoa syy, joka sai minut jatkamaan ja ponnistamaan kovaa oli se, että ajattelin, että sillä lailla kaikki olisi pikimmin ohi).

"Se on tyttö" tuli ihan yllätyksenä, koko raskauden ajan meillä kummallakin oli ollut vahva tunne, että tulossa on poika. Mutta pieni tyttö se oli, uskomattoman kaunis, vahva ja täydellinen olento!

Nimimerkki Kesä-äiti

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy