Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Kultaisen tummakutrin syntymä

Kultainen tummakutrimme on perjantaipäivän lapsi, joka ilmoitteli itsestään vesien menolla jo keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Soitin sairaalaan, jonne käskettiin lähteä aamulla. Yritimme mieheni kanssa nukkua vielä, mutta eihän siitä mitään tullut -katse oli jo kääntynyt tulevaan-, osaksi sen takia, että lapsivettä tihkutteli jatkuvasti, ja piti olla WC:n lähettyvillä.

Kätilöopiston ilmoittautumisessa kysyttin, olenko tulossa synnyttämään ja pelästyin, josko joudun vielä kotiin odottelemaan. Olo oli aika tuskainen, olihan mennyt jo toista viikkoa yli lasketun. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, millainen maratooni minua odottaa!

Vastaanotossa kuulin jo tutuksi tulleet sydänäänet ja muutenkin minua tutkittiin suurennuslasin avulla, koska vedet olivat menneet ja oli kuulema jonkinlainen tulehduksen riski. Hoitajat kyselivät jatkuvasti, moneltako kotona heräsin vessaan ensimmäisen kerran. Sanoin, että kolmen maissa, mutta se ei riittänyt. Meinasin purskahtaa itkuun; tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, kun en osannut sanoa sen tarkemmin.

Pääsin osastolle odottelemaan ja taas minut tutkittiin, tällä kertaa vuorossa oleva lääkäri. Olin tyytyväinen synnytyksen edistymiseen senteissä, mutta jälkeenpäin tajuan, että sen olisi pitänyt olla paljon nopeampaa. Enhä tuntenut koko aikana edes kunnon supistuksia! Lääkäri sanoi, että portaiden kävely edes auttaisi asiaa, niinpä lähdin soittamaan pari puhelua malttamattomalle miehelleni ja äidilleni. Ylös kiivetessäni huomasin, että olin aivan märkä ja päätin vaihtaa sairaalan vaatteisiin.

Rakas mieheni kävi minua katsomassa päivän aikana muutaman kerran, ja iltaa kohti tuskat lisääntyivät. Kalvot olivat vain osittain puhjenneet, enkä saanut käynnistystä, koska synnytyksiä oli niin paljon. Kotikadun - lempiohjelmani - pystyin katsomaan ihan rauhassa, mutta sitten aloin kaivata hoitajia ympärilleni. Alettiin puhua siirtymisestä synnytyssaliin, ja soitin miehelleni. Hän tuli hämmästyttävän nopeasti ja auttoi minua ennakoimaan supistukset, tässä vaiheessa vielä ilokaasu riitti.

Epiduraalin sain heti, kun sitä tarvitsin. Mieheni kehotettiin käytävän puolelle ja pelästyin, onko se niin kamalaa, kun olin pelännyt. Mutta laittaminen ei sattunut yhtään, pistokohtakin oli heti ensi kerralla oikea, ja kivut loppuivat kuin seinään! Nukuin sairaalavuoteella, mies keinutuolissa käyden välillä kanttiinissa tai soittamassa väliaikatietoja. Latasin akkuja. En tiennyt, mikä helvetti minua odotti.

Puudutetta lisättin kaksi kertaa ja yhtä monta kertaa vaihtui kätilöiden työvuoro. Ennen H-hetkeä istuin keltaisen pallon päällä, mikä tuntui yllättävän hyvältä. Ponnistaminen taas oli yhtä kiirastulta; kiroilin ja huusin kätilöitä tekemään jotain. En jaksanut, enkä pystynyt ajattelemaan kipujen positiivista puolta vauvaa maailmaan tuovana. Mies jaksoi tukea ja kannustaa, kun minä en uskonut itseeni. Syytin häntäkin vaikka miksi, mutta ennen kaikkea kätilöitä, vaikka sisimmässäni tiedän, että he tekivät parhaansa.

Asennon vaihtaminen auttoi hieman, mutta tuskastuin synnytyksen hitaaseen kulkuun. Toista tuntia kiroiltuani ja uskoni loputtua päätettiin turvautua imukuppiin, mutta eihän sitä meinattu saada paksun tukan takia paikalleen. Olin tyytyväinen, enkä jaksanut ajatella, mitä se tekisi pienokaisemme pään muodolle. VIHDOINKIN esikoinen oli sylissämme ja vain itkimme. Soitin äidilleni, että olimme saaneet maailman suloisimman tyttövauvan. Olimme taivaissa, mutta se ilo loppui lyhyeen.

Istukka ei lähtenyt millään irti, vaikka vatsaani kuinka paineltiin ja tunnin määräaika umpeutui. Minua alettin valmistella leikkaussaliin ja pyysin hätäisesti miestäni huolehtimaan Pinja Jeminasta.

Kuuden aikaan illalla heräsin ja löysin mieheni, pikkuiseni, äitini ja isäpuoleni huoneesta, joka tulisi olemaan kotimme seuraavan neljän päivän ajan. Vauva makasi vatsani päällä ja otin vastaan vieraita, joista en jälkeenpäin muista mitään. Olin vielä sekaisin nukutusaineista, hemoglobiinini oli 86 ja ihmettelin, missä on äitiyden onni. Ensimmäisen yön vauva oli toimistossa ja yritin nukkua; en jaksanut välittää huudattamisesta. Toisen yön nukuin puoliksi ja sen jälkeen vauva oli vierelläni koko ajan. Kannoin huutavaa lasta ja pysyin hädin tuskin pystyssä.

Äitiyden onni alkoi vasta kotona, kun sain luoda oman rytmin (tai rytmittömyyden). Sain rauhassa turvautua korvikepulloon, eikä siitä tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa. Ehkä imetys olisi onnistunut, mutta en jaksanut yrittää. Yöunet alkoivat monesti vasta puolen yön jälkeen, mutta hetkittäiset väsymykset korvasi suunnaton ilo terveestä tyttärestä: ensimmäisestä hymystä, liikkeellelähtemisestä, sitkeistä yrityksistä sanoa äiti tai isi.

Nyt tuo äsken pieni on kävelevä 1- vuotias, joka nukkuu päiväuniaan parvekkeella. Elämä on ihanasti järjestyksessä, vaikka kävelemään oppiminen sen hetkeksi sekoittikin. Ehkä vielä joskus, ajattelen, hankimme Pinjalle Pyryn Pikkuveljeksi ja leikkikaveriksi. Ehkä aika kultaa muistot, että pystyn unohtamaan sen sanoinkuvaamattoman kivun.

Sairaalahenkilökunta oli erittäin ammattitaitoista; haluaisin vain tilaisuuden pyytää anteeksi.

Kohta 1- vuotiaamme taas herää ja hurmaa meidät hymyllään ja ensiaskelillaan- jalat hieman harallaan - ja me emme voi muuta kuin rakastaa ja rakastua yhä uudestaan!!!

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy