Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Elämän kokoinen ihme

eli kertomus kultaakin kalliimman poikamme syntymästä ja ensimmäisistä kohdunulkoisista päivistä.

Perjantaiaamuna oli raskausviikkoja koossa jo reilut 41. Kävin Jorvissa yliaikaisseurannassa, tällä kertaa lääkäri antoi minun itse päättää, haluaisinko synnytystä käynnistettävän. Koska vauva jaksoi kaikesta päätellen hyvin ja itselläni taas oli muutama päivä sitten alkanut flunssa, päätimme hyvässä yhteisymmärryksessä lääkärin kanssa katsoa tilannetta uudestaan maanantaina ja toivoa, että flunssani ehtisi parantua. Vaan vauvapa päätti asiasta toisin:

Perjantain ja lauantain välisenä yönä olin juuri mennyt nukkumaan, kun puolen yön tienoilla ennemminkin tunsin kuin kuulin kohdunsuulla terävän poksahduksen, aivan kuin joku olisi lyönyt sinne pienellä vasaralla. Ehdin jo miettiä, että enpä ole tätäkään tuntemusta aiemmin kohdannut, kun sisältäni lorahti lapsivettä, ensin vähän, ja sitten niin paljon, että tajusin mistä oli kyse. Pomppasin äkkiä ylös ja pelastin vesisänkymme lainehtimasta. Vettä valui lattialle ja kylpyhuoneeseen päästyäni sitä tuli ulos litroittain. Kun tulviminen vähän hiljeni, herätin mieheni ja sanoin, että pitäisi varmaan soittaa Jorviin. Synnytysvastaanotosta toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja soiteltuamme koirien hoitajille pääsimme vihdoin matkaan.

Jorvissa minut kiinnitettiin sikiön sydänääniä ja supistuksia mittaavaan laitteeseen. Vauva jakseli mainiosti ja minua supisteli välillä seitsemän, välillä viidentoista minuutin välein, ei kovin kivuliaasti, mutta selvästi aiempaa voimakkaammin kuitenkin. Kohdunsuun tilaa ei tutkittu missään vaiheessa ennen synnytyssaliin siirtymistä infektioriskin takia, kun lapsivedet kerran olivat menneet. Siinä sitten makailin kaikessa rauhassa aamuun saakka, jolloin supistukset harvenivat entisestäänkin. Pois minua ei silti päästetty, vaan siirryin osastolle odottelemaan, että luonto tekisi tehtävänsä.

Koko päivän minua supisteli harvakseltaan, ehkä vartin välein. Hieman voimakkaammiksi ne muuttuivat koko ajan, niin, että puhelimessa puhumiseen sai supistuksen aikana keskittyä. Välillä ruumiinlämpöäni mitattiin ja verestäni otettiin mahdollisen lapsiveden menosta johtuvan tulehduksen varalta näyte. Lapsivettä tuli edelleen aina, kun liikuin, sehän on nopeasti uusiutuva luonnonvara eikä näinollen lopu kalvojen puhjettuakaan. Vauva oli siis aiemman kylvyn sijasta jatkuvassa suihkussa. Synnytyksen ei silti katsottu vielä käynnistyneen ja illalla alettiin puhua käynnistyksestä sunnuntaiaamuna, jos sitä ennen ei tapahtuisi itsestään edistymistä. Mieheni lähti yöksi kotiin ja lupasimme soittaa hänelle heti, jos jotain alkaisi tapahtua.

Illalla supistukset eivät olleet vielä kovin voimakkaita, mutta kuitenkin juuri sen verran, että en voinut nukkua niiden aikana. Hoitaja sai minut ylipuhuttua ottamaan vauvalle vaaratonta unilääkettä, olinhan nukkunut viimeksi lähes kaksi vuorokautta sitten ja synnytyksessä tarvitsisin voimia. Hyvä idea se olisi ollutkin, mutta kehoni päätti toisin. Ehdin nukkua kaksi tuntia eli puoleen yöhön, kun heräsin huomattavasti aiempaa voimakkaampiin supistuksiin, jotka tulivat 7-10 minuutin välein. Osastolla oli pimeää ja hiljaista ja minulle sopi hyvin, että sain oleskella kaikessa rauhassa potilaiden olohuoneessa yksikseni. Katsoin toisella silmällä televisiota, söin pari voileipää ja keskityin supistuksiin. Yöhoitaja kytki minut hetkeksi koneeseen, sikiön sydänäänet olivat yhä erinomaiset ja supistukset näkyivät käyrällä selvästi, joskin yhä epäsäännöllisinä. Hoitaja sanoi, että kasvoistani näki, että vielä ei ollut aika siirtyä synnytyssaliin, avautumisvaiheen laskettiin silti alkaneen puolelta öin.

Liikuskelin ympäriinsä ja join vettä. Supistukset alkoivat olla niin voimakkaita, että jouduin pysähtymään niiden ajaksi silmät kiinni yrittäen pitää lihakset rentoina ja hengityksen tasaisena. Pitkään onnistuin sinnittelemään niin, että laskin, montako rauhallista hengitystä supistukseen menee ja keskityin yhden supistuksen kestämiseen kerrallaan yrittäen olla ajattelematta, että niitä olisi sen jälkeen vielä uusia. Ihmeen paljon auttoi myöskin formulakisojen alun odottaminen, Häkkinen kun alkaisi taistelunsa maailmanmestaruudesta puoli kuudelta aamulla. Sitä olisi ollut hyvä seurata toisella silmällä supistusten lomassa, mutta synnytyspä läheni niin vauhdilla, etten sitten lopulta mitään kisoja ehtinyt kaivatakaan.

Neljän maissa supistukset alkoivat olla niin kipeitä, että aloin rentoutumisen sijasta lähes kouristaa lihaksiani niiden aikana enkä pystynyt enää ajattelemaan, kauanko ne kestivät, toivoin vain niiden loppuvan. Keinutuolissa pytyin vielä jotenkuten olemaan, samoin pytyssä, mutta kontallaan olemisesta ja säkkituolissa makaamisesta tuli yhtä tuskaa, enkä niissä kokeilun jälkeen enää viihtynytkään. Yöhoitaja onnistui kävelemään viereeni juuri, kun supistus oli pahimmillaan ja kasvoni vääntyneinä jonkinasteiseen irvistykseen. Hoitaja totesi, että nyt alan ainakin näyttää siltä, että alkaisi olla aika siirtyä synnytyssaliin. Hän tutki kohdunsuun tilanteen ja kohdun kaula oli kokonaan hävinnyt ja kohdunsuu oli kahdelle sormelle auki. Soitin miehelleni 4:40 ja hän lähti ajamaan luokseni. Yöhoitaja totesi viimeisenä vinkkinään, että koska olin valvonut flunssaisena supistusten kourissa niin pitkään, hän kyllä minuna pyytäisi jonkinasteista kivunlievitystä. Lapsiveden puuttumisesta johtuen supistukset todellakin olivat kivuliaita, ja saatoin ilomielin yhtyä hoitajan mielipiteeseen. Tuleva isä saapui paikalle ja siirryimme synnytyssaliin, välillä piti kyllä kävellessä supistuksen tullessa pysähtyä ja nojata seinään.

Synnytyssalissa aloin olla jo melko tuskainen. Kokeilin kätilön kehoituksesta ilokaasua, mutta koska flunssaisena minun oli vaikea muutenkin saada tarpeeksi happea, tuntui ilokaasunaamarin laittaminen kasvoilleen siltä, kuin yrittäisi ehdoin tahdoin tukehduttaa itsensä. Kätilö yritti myös supistuksen aikana painaa selässäni jotain akupunktiopisteitä, mutta koska supistukset tuntuivat aivan yhtä keljuilta mahassa ja reisissä kuin selässäkin, ei siitä ollut juurikaan apua. Suuren pehmeän pallon päällä istuminen ja eteenpäin nojaaminen tuntuivat asennoista parhaimmalta, mutta lopulta aloin anoa epiduraalipuudutusta, sillä vähitellen alkoi tuntua siltä, että flunssaisena muutenkin voimani saattaisivat olla tyystin lopussa ennen ponnistusvaihetta. Miehenikin yritti hieroa selkääni auttaakseen, mutta en halunnut, että kukaan koski minuun yrittäessäni keskittyä supistuksiin.

Kätilö epäröi ensin puudutuksen antamista, sillä liian aikaisin laitettuna se saattaa heikentää tai lopettaa supistukset kokonaan. Todettuaan, että kohdunsuuni oli kuitenkin jo 3 cm auki, kätilö suostui epiduraalin laittamiseen. Tasan kello seitsemän paikalle saapui anestesialääkäri, joka käski minun käpertyä pieneksi palloksi, jotta puudute menisi oikeaan paikkaan. Juuri ennen puudutteen laittamista tullut supistus oli jo sellainen, että oli jo pakko ruveta nyyhkimään. Onneksi puudutteen laiton aikana supistuksia ei tullut, paikalla pysyminen olisi ollut lähes mahdotonta. Epiduraalin laittamisessa ainoa asia, mikä sattui, oli ihon puuduttaminen ennen varsinaista toimenpidettä, sen jälkeen ei selässäni tuntunut enää mitään. Kaksi seuraavaa supistusta vielä tunsin, mutta paljon edellisiä kestettävämpinä, ja sitten alkoikin sanoinkuvaamaton rauha ja autuus. Supistusten aikana tunsin vain lievää paineen tunnetta, mutta muuten sain vihdoin levättyä. Sivuvaikutuksena alkoi kehoni täristä jossain vaiheessa kuin horkassa, mutta kovin kummoiselta se ei tuntunut. Kätilö laittoi varmuuden vuoksi myös oksitosiinitipan tippumaan hyvin hitaasti, jotteivät omat supistukseni vaan yhtään heikentyisi.

Siinä sitten monitorista mieheni kanssa katselimme supistusten aiheuttamia vuorenhuippuja käyrällä. Vauvan sydänäänet olivat hyvät ja vahvat, eivätkä oikeastaan edes supistusten aikana juurikaan heikenneet. Klo 8:40 kätilö tutki tilanteen ja kohdunsuu oli 5 cm auki. Samoihin aikoihin aloin taas tuntea supistusten aikana lievää kipua ja yhdeksältä selkäni sisään yhä menevään ohueen muoviputkeen annosteltiin toinen annos puudutusainetta. Kätilö sanoi, ettei kolmatta annosta sitten laiteta, vaan sitten synnytetään. Jalostani epiduraali ei vienyt tuntoa juuri ollenkaan, vaan pystyin tippapullon kera käymään omin jaloin vessassakin.

klo 10:15 kohdunsuuni oli jo 7 cm auki. 10:30 alkoi tunto vähitellen palautua mahaani. Supistuskäyrä oli muuttunut ihan hurjan näköiseksi, aivan, kuin supistus ei olisi koskaan loppunut. Kätilö tosin sanoi, että kyse on vain siitä, missä anturi mahallani on. Kätilön suurimpana huolena tuntui olevan, kuinka saisin virtsattua, sillä vaikka kuinka yritin pusertaa, ei mitään tullut ulos. Liekö sitten johtunut siitä, että lapsen pää painoi rakon kiinni vai epiduraalista, en tiedä. Täysi rakko saattaisi kuulemma ponnistusvaiheessa haitata ja ennenkaikkea estää kohdun nopean supistumisen synnytyksen jälkeen.

klo 10:55 kävi lääkäri ensimmäistä kertaa juttelemassa ja tutkimassa käyriä. Lääkäri sattui olemaan sama, joka oli edellisenä keskiviikkona tiiraillut vauvaamme ultraäänessä. Epiduraalin vaikutus heikkeni koko ajan ja vapisin kuin horkassa ja tunsin oloni tosi sairaaksi. Kätilö sanoi sen johtuvan jännityksestä, mutta kuten synnytyksen jälkeen huomattiin, oli minulla yllättäen 39 astetta kuumetta, joka varmaan kohosi juuri tuolloin.

Odotin koko ajan kovan kivun palaamista, mutta puudutteen heikennyttyä sainkin yllätyksekseni huomata, ettei avautumisvaiheen polttava kipu enää palannutkaan, vaan lähinnä suuri paineen tunne, joka ei oikeastaan sattunut. Klo 11:30 aloin tuntea, että minusta on jotain tunkemassa ulos, aivan, kuin olisi kova kakkahätä. 11:40 minut sitten lopulta katetroitiin, kun en ollut kovista yrityksistäni huolimatta edelleenkään onnistunut virtsaamaan. Kuulopuheista huolimatta ei katetrointi tuntunut juuri miltään. Kätilö ilmoitti kohdunsuun olevan nyt pientä lippaa lukuunottamatta täysin auki, ja sitten vain odotettiin, että alkaisin tuntea työntämisen tarvetta. Suureksi onnekseni minulle oli sattunut kätilö, joka ei missään vaiheessa nähnyt syytä puuttua synnytyksen kulkuun kuin sen verran, mitä oli pakko, hänellä tuntui aina olevan aikaa odottaa.

klo 12:00 minulle alkoi tulla äkkiä hyvin rauhallinen ja tyyni olo. Pian kehoni alkoi minusta riippumatta kuin itsestään työntää, mikä tuntui aika omituiselta. Näihin työntöihin sain sitten yhtyä kätilön painaessa samalla lapsen pään edessä olevaa lippaa syrjään. Kävi myös ilmi, että vauva oli ns. avotarjonnassa, eli suipon takaraivon sijasta päälaki oli pusertuneena kohdunsuuta vasten. Vauvan pää on päälaen kohdalta paljon takaraivoa leveämpi, joten vaikka kuinka kaikin voimin työnsin, ei lapsi tuntunut liikkuvan mihinkään. Kätilö käski minun ottaa happea ja ponnistaa pitkään, mutta kun nenä on täynnä limaa, se ei ole ihan helppoa. Niinpä jouduin haukkomaan henkeä aina kuin voin, eikä tarpeeksi pitkään ponnistamisesta tuntunut tulevan mitään. Vähitellen minua alkoi kiukuttaa, kun kätilö vain käski ponnistamaan lujempaa, ja minä olin mielestäni ponnistanut hämärän rajamailla ainakin tuhat kertaa niin lujaa, kuin ikinä vain pystyin. Minun oli myös mahdotonta ponnistaa enää yhtään silloin, kun en tuntenut enää ponnistamisen tarvetta, vaikka kätilö kuinka yritti saada minua tekemään niin. Samoin supistus loppui aina kuin seinään, kun hän laittoi käden sisälleni tutkiakseen vauvan etenemistä. Välillä ponnistin hyvinkin reippaasti, välillä taas vaivuin jonkinasteiseen toivottomuuden tilaan ja yritin tivata kätilöltä, valehteliko hän minulle sanoessaan, että lapsi liikkui koko ajan hitaasti, mutta varmasti, itsestäni kun se tuntui pysyvän samassa paikassa koko ajan. Yritimme vaihtaa asentoa, synnytystuolilla ponnistaminen tuntui kyllä hyvältä, mutta oli tuloksetonta, kyljelläni sängyssä maaten tuntui oloni parhaimmalta ja työntäminen helpoimmalta. Selälläni sängyssä en voinut ponnistaa yhtään, tuntui, kuin kynnys olisi ollut edessä, ja jaloista kiinni pitäminen tuntui vaikealta ja keinotekoiselta.

Lopulta alkoivat voimani olla totaalisen lopussa, ja kun miehenikin erehtyi kerran kannustamaan minua työntämään, pyysin sekä miestä että kätilöä vaikenemaan edes hetkeksi, ja päätin etsiä uudestaan sen tilan, jossa kehoni työnsi itse. Niin sitten rentouduin, ja vaikka kuinka käyrä näytti, että supistus oli tulossa, odotin, että kehoni aloittaisi ponnistamisen ja yhdyin sitten siihen. Niin minun olisi pitänyt tehdä ihan alusta saakka, luultavasti hangoittelin vastaan vain siksi, että koko ajan lapsen edetessä pelkäsin, että minuun sattuisi äkkiä aivan hurjasti. Mitään kipua ei kuitenkaan missään vaiheessa ponnistaessa tullut, sen olisin totisesti halunnut tietää etukäteen.

Niin lapsi alkoi sitten vihdoin liikkua ulos potkien samalla sisälläni, mikä tuntui aika oudolta. Heti, kun lapsi alkoi selvästi edetä ahtaassa kanavassaan, minun ei enää tarvinnut miettiä, miten ja milloin ponnistaisin ja kuinka pitkään, kehoni ponnisti aivan hillittömästi vielä supistuksen hiipuessakin, ainoa ajatukseni oli vain pusertaa lapsi heti ulos asti. Kätilö sai minut siirtymään selälleni, sillä se oli kuitenkin omituisuudestaan huolimatta osoittautunut ainoaksi tuloksia kunnolla tuottavaksi asennoksi tapauksessani, mikä on sikäli outoa, että itse en omien tuntemusteni perusteella olisi ikimaailmassa siinä asennossa viihtynyt. Reiteni alkoivat krampata ylhäällä olemisesta, mutta onneksi kätilö kutsui toisen kätilön paikalle, ja he yhdessä pitivät jalkojani ylhäällä, mikä oli helpotus.

Lapsen pään tullessa viimeisen esteensä, eli välilihan kohdalle, yritin sitkeästi pusertaa päätä ulos, mutta se ei tuntunut onnistuvan. Näppärästi supistuksen aikana kätilö puudutti välilihan niin, etten tuntenut siitä mitään, ja teki sitten episiotomian, eli leikkasi välilihaan sievän viillon. Onneksi hän sen teki, sillä pää syntyi seuraavalla työnnöllä, ja muutamalla yhtäjaksoisella työnnöllä myös hartiat ja loppuruumis. Klo 13:34 tunsin, kun vauva luiskahti vesin kera sisältäni. Mieheni kertoi myöhemmin, että oli hassun näköistä, kun lapsi oli lyhyen hetken ajan veltto ja sininen, ja äkkiä näytti siltä, kuin joku olisi puhaltanut siihen ilmaa ja se muuttui punaiseksi ja alkoi elää.

Kätilö nosti vauvan rintani päälle ja täytyy tunnustaa, että hätkähdin vauvan kokoa. Olin nähnyt kuvia synnytyksistä, ja minulla oli jonkinlainen mielikuva pienestä vauvasta äitinsä mahan päällä. Meidän vauvamme painoi paljon ja tuntui koko keskiruumiini mittaiselta punaiselta vonkaleelta. Ehdin vilkaista uutta tulokasta hetken, kun äkkiä hän avasi suunsa, veti ensimmäistä kertaa henkeä ja alkoi itkeä sydäntäsärkevästi. Silmäni täyttyivät kyyneleistä ja pyysin vauvalta kauniisti anteeksi, että hän oli joutunut olemaan puristuksissa niin pitkään. Tuntui suorastaan naurettavalta, että olin siihen asti ajatellut vain omia kipujani, ja vauvaparalla oli ollut samaan aikaan taatusti vielä paljon hankalampaa. Kovin kuivilta eivät näyttäneet tuoreen isänkään silmät. Vauva piti suuria tummia silmiään avoinna ja jatkoi itkuaan, kunnes vähitellen rauhoittui.

Napanuora lakkasi pian sykkimästä ja tuore isä sai katkaista minua ja vauvaa yhdistäneen elämänlangan ja erottaa meidät omiksi yksilöiksemme. Samalla kurkistimme lapsen jalkojen väliin, ja totesimme olevamme pojan onnelliset vanhemmat. Kätilö tutki myös vauvan kitalaen ja laski sormet ja varpaat. Myöhemmin kuulimme, että vauva ei ollut ainakaan kärsinyt kuivilla olosta ja pitkästä ponnistusvaiheesta, Apgar-pisteitä hän sai heti täydet 10.

Kätilö käski minua ponnistamaan vielä kerran, ja istukka liukui ulos. Kätilö näytti sen meille, yllättävän suurelta punaiselta möykyltä se näytti valtavine verisuonineen. Verta menetin istukan syntyessä huomattavan vähän, vain 300 grammaa. Sitten sain takapuoleni alle metallisen korokkeen, ja kätilö ompeli välilihan puudutettuaan sen ensin kunnolla. Synnytystä ennen olin ollut huolissani juuri ompelun sattumisesta, mutta se ei kovin kauhealta tuntunut varsinkaan, kun vatsani päällä oleva vauva alkoi juuri siinä vaiheessa hamuilla suullaan etsien syötävää. Autoin vauvaa hyvään imuasentoon ja hän imeytyi kiinni rintaani.

Vasta pitkän ajan kuluttua kätilö ja mieheni ottivat vauvan rinnaltani punnitakseen ja pestäkseen hänet saman huoneen toisessa päässä. Vaikka tiesin, että vauva oli varmasti hyvissä käsissä, en mahtanut sisälläni heränneelle äitileijonalle mitään. Vaadin päästä katsomaan vierestä, mitä vauvalle tehtiin, ja sain epäuskoisen kätilön vakuutettua, että hänen pitäisi auttaa minua liikkumaan tippapullon kanssa. Niin sitten onnistuin horjumaan paikalle nähdäkseni omin silmin, että poikamme todellakin oli suuri, painoa hänellä oli 4420 grammaa ja pituuttakin 53 cm. Kätilö totesi pojan kuitenkin olevan ruumiinrakenteeltaan hoikan, ja kiitin onneani, että olin pitänyt sokeripaastoa viimeisten kahden kuukauden ajan, pulleaa samanmittaista lasta en olisi varmaan enää ulos saanut.

Kätilö mittasi kuumeeni, joka oli 39 C, suurin osa siitä johtui varmaankin synnytyksen aiheuttamasta ponnistelusta, vaikka flunssallanikin oli varmaan vaikutusta asiaan. Ei ihme, että puolentoista tunnin ponnistaminen tuntui niin ylitsepääsemättömän rankalta, tuollaisessa kuumeessa ei tekisi normaalisti mieli tehdä juoksulenkkiäkään. Vauvan korvasta otettiin pumpulipuikolla tulehdusnäyte ja istukasta samaa tarkoitusta varten jääleike, nämä siis kaiken varalta, koska lapsivesi oli mennyt jo 37 tuntia aiemmin. Vauvallakin oli lämpöä 38 C, mutta se laski pian.

Onnistuin rättiväsyneenä käymään vielä suihkussakin kätilön avustamana ja istuin sitten kiitollisena pyörätuoliin lapsi sylissäni, ja niin meidät kärrättiin synnyttäneiden osastolle. Tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että mieheni oli ollut synnytyksessä mukana, sillä vaikken sallinutkaan itseäni koskettavan, oli pelkästään hänen läsnäolostaan suunnattomasti apua. Varsinkin ponnistusvaiheessa olisin tuntenut oloni hyvinkin surkeaksi vieraiden ihmisten keskellä, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan ja usko oli mennä. Mieheni kyllä sanoi jälkeenpäin, että oli kurjaa nähdä minun kärsivän, ilman, että hän olisi pystynyt mitenkään halustaan huolimatta auttamaan.

Loppujen lopuksi synnytyksestä jäi minulle vain ja ainoastaan hyviä muistoja. Se oli rankempaa, kuin mitä ikinä olisin voinut kuvitella, muttei toisaalta sattunut yhtään niin paljon, kuin kauhukertomuksista voisi kuvitella. Kätilön ammattitaitoa en voinut kuin ihailla.

Osastolla olin entistäkin iloisempi siitä, että mieheni oli mukana, sillä voimani olivat täysin loppu ja halusin nukkua. En olisi kuitenkaan uskaltanut päästää lasta hetkeksikään silmistäni, ellei hänen isänsä olisi pidellyt häntä sylissään ja luvannut herättää minut heti, kun vauva haluaisi imeä. Vauvan ja minun kuumeet laskivat heti synnytyksen jälkeen aivan normaaleiksi. Minulta otettiin vielä kerran tulehdusarvot verestä, ja vauvaparalta verinäytteiden ottamista kantapäästä jatkettiin ihan kotiinpääsyyn saakka. Mitään suurempaa kohoamista ei näytteissä onneksi ollut.

Ensimmäisenä päivänä olin onnellinen saadessani maata vuoteessa koko ajan. Ruoka tuotiin tarjottimella viereeni, mikä sopi, sillä minulla oli todellinen sudennälkä. Tuore isä vaihtoi ohjattuna pojan vaipat, ja muun ajan pidin vauvaa vieressäni. Onneksi poika osasi alusta asti hyvin imeä, joten häntä ei tarvinnut paljoakaan auttaa. Siinä sitten nukuimme vierekkäin isän vahtiessa, ettei poika putoa. Ensimmäisten vuorokausien ajan nukuimme molemmat lähes koko ajan. Osastolla vauvat saivat olla jatkuvasti äitien luona vierihoidossa, halutessaan levätä vauvan sai kuitenkin viedä lastenhoitajien hoiviin. Öisin mieheni ei voinut olla osastolla ja ensimmäisenä yönä vauva oli luotani poissa hoidossa hetken ajan, mikä ei ollut kovinkaan hyvä idea. En saanut ollenkaan nukuttua, kun koko ajan jonkun vauvan itkiessä kuulostelin, ettei se vain olisi meidän oma pienokaisemme. Pyysin hoitajaa tuomaan pojan äkkiä takaisin, rakensin vauvansängystä ja yöpöydästä sänkyni viereen lapsen putoamisen estävän esteen, ja niin me siitä lähtien vauvan kanssa nukuimme autuaasti vierekkäin.

Seuraavana päivänä oli oloni edelleen hyvin hontelo, ja välilihan haava oli todella kipeä. Silti pääsin jo vähän liikkeelle ja ensimmäinen suihkussakäynti kaikessa rauhassa tuntui taivaalliselta. Kohtuni vuoti edelleenkin kuin seula, mikä tosin kuuluu asiaan. Jorvissa oli suurenmoinen käytäntö, jossa sai hoitaa vauvaansa niin paljon, kuin jaksoi, mutta heti tarvitessaan apua (tai vaikka koko ajan) sai hoitajan kelloa soittamalla paikalle. Samoin syömässä sai käydä halutessaan päiväsalissa, tai jos ei sinne jaksanut/halunnut ilmaantua, tuotiin ruoka mitään kyselemättä sänkyyn asti. Aluksi keskityin vain vauvan imettämiseen ja omien voimieni uudelleen löytämiseen, mutta vähitellen aloin yhä enemmän hoitaa poikaa muutenkin, eli pesemään ja kuivittamaan häntä. Kaikki käytännön toimenpiteet opetettiin kädestä pitäen. Muutenkin olin vain ja ainoastaan suunnattoman positiivisesti yllättynyt Jorvin tavasta kohdella synnyttäneitä äitejä vauvoineen, kaikki oli loppuun asti mietittyä imetyksen ja vierihoidon opettamisesta äitien kuntoutukseen ja vauvahierontaan saakka. Rutiineihin kuului myös kysyä äidiltä, millainen kokemus synnytys oli ollut ja käydä läpi kaikki äidin ja lapsen paperit yhdessä äidin kanssa niin, että niistä saattoi kysyä mitä tahansa. Vauvoja hoitajat kohtelivat kuin ihmisyksilöitä ainakin, ja heidän tapansa leperrellä vauvoille tarttui taatusti kaikkiin äiteihinkin.

Toisena yönään vauva imi minua kuusi tuntia yhtäjaksoisesti vaihtaen rinnalta toiselle. Seuraavana päivänä maito sitten nousikin, ja hoitajat sanoivat, että kookas vauva tajusi "tehdä" itselleen paljon maitoa, sitä kun erittyy, sitä enemmän, mitä enemmän lapsi imee.

Keskiviikkona poika oli lastenlääkärin tutkittavana kotiinlähtötarkastuksessa.Hänet todettiin täysin terveeksi vauveliksi, kaikki refleksitkin toimivat. Lääkäri antoi vauvalle myös ensimmäisen Calmette-rokotuksen.

Torstaina olimme vauvan kanssa viettäneet sairaalassa neljä vuorokautta (mieheni oli luonamme kaikki illat), ja saatoimme vihdoin koko perhe lähteä yhdessä kotiin. Jorvin ihana henkilökunta oli onnistunut opastamaan meitä niin paljon, että kotona vauvan kanssa selviäminen ei tuntunut lainkaan vaikealta. Tiistaina oli yllättäen satanut paksu kerros lunta ja maisema näytti edelleenkin joulukortilta. Vauva kiljui aluksi autossa, mutta kaikkien pikkulasten tavoin hän hiljeni pian auton lähdettyä liikkeelle. Niin varovaisesti emme ollet kai ikinä ajaneet, olihan meillä kotiin tuomisina oikea uusi, pieni ihminen.

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy