Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Esikoisemme, leijonapoika

Viikonloppuna äitini järjestämässä rantasaunaillassa kaikki sukulaiset veikkailivat, että kyllä se synnytys käynnistetään, usko vaan. Minulla oli ollut kutinoita ja verikokeiden mukaan maksa-arvot olivat koholla. Mentiin tiistaina vaan käymään polilla tarkastuksessa, enkä minä oikein uskonut käynnistykseen. Viikkoja oli vasta 37+1. No siellä sitten sanoivatkin, että tervetuloa aamulla käynnistykseen! Syynä raskaushepatoosi. Olisivat jo samana iltana ottaneet osastolle, mutta laskivat vielä kotiin nukkumaan ja lepäämään. Tuli siis vähän hoppu järkätä asiat kotona kuntoon. Tosin yöllä ei oikein kumpikaan saanut nukuttua. Ihmeellinen tilanne ja tunne, kun tiesi että huomenna lähdetään synnyttämään.

Lääkärit osastolla vielä kysyivät, että haluammeko käynnistää synnytyksen. Mieheni kyseli riskeistä, jos ei käynnistetäkään. Hän sai vastaukseksi mm. mahdollinen sikiökuolema ja asia oli sillä selvä. Melkein kävin itse hakemassa lääkettä, että käyntiin tämä homma ja vähän äkkiä! Sitten lyötiin halolla päähän (noin kuvainnollisesti). Kuulemma jos kolmeen päivään ei mitään tapahdu, niin saan mennä kotiin välillä! Ajattelin mielessäni, että tämä homma kyllä hoidetaan yhdellä kertaa loppuun, ei tänne asumaan jäädä. Eipä tarvinnutkaan.

Sain Cytotec nimistä prostaglandiinia suun kautta kolmeen otteeseen ennenkuin alkoi tapahtua. Aamulla 10 aikaan, 15 aikaan ja illalla 8 aikaan sain viimeisen satsin. Olivat vähän nihkeitä antamaan kolmatta satsia, koska supistukset oli niin epäsäännöllisiä ja heikkoja. Sitten se saattaa lähteä rytinällä käyntiin ja supistukset olla tosi kipeitä. Sain sen kuitenkin, koska kävelylenkeistä huolimatta homma ei edistynyt. Mieheni lähti 20.30 aikaan kotiin nukkumaan ja aikoi mennä aamulla töihin. No, 21.10 lorahti lapsivesi. Todellakin lorisi, oli aika hassu tunne. Supistukset alkoi oikeastaan vasta siitä oikein kunnolla tuntua. Puoli 12 aikaan pyysin kipulääkettä, olo oli jo niin tuskainen. Sain sen petidiinipiikin. Tunnin päästä soitin kelloa ja kysyin, millon sen pitäisi alkaa vaikuttaa ja voisko sitä saada lisää. Siihen kätilö totesi huvittuneena, että kyllä seuraava kipulääke on synnytyssali... :) Aina supistusten välillä pakkasin tavaroitani ja supistuksen tullen kärvistelin millon missäkin asennossa. Miehellekin soitin jossain välissä.

Salissa hörpin ilokaasua puolisen tuntia, sen kauemmin siitä ei ollut enää apua. Sain epiduraalin tosi nopeesti, itse asiassa sitä ehdotti saliin tullut lääkäri. Enpä laittanut hanttiin, otin ilolla vastaan sen helpotuksen. Olis voinut vaikka nukkua, jos olis malttanut. Puoli neljän aikaan pyysin lisää puudutetta, kun alapäähän sattui. Supistuksia en varsinaisesti tuntenut, mutta sellanen outo kipu ja puristus tuntui. Tuolloin olin 4 cm auki.

Ei kulunut kuin reilu puoli tuntia ja aloin hätääntyä, kun edelleen se hurja paine tuntui ja paheni. Kysyin pitääkö tätä pidätellä. Kätilö vastasi vain, ettei tarvii pidättää, muttei saa ponnistaa. Seuraavan supistuksen aikana menin melkein paniikkiin. Sanoin, etten tiedä ponnistanko minä vai joku muu vai mitä tässä oikein tapahtuu. Hän päätti katsastaa kohdunsuun tilanteen vartin yli neljä ja totesi, että olen kokonaan auki. Ei muutakuin alahan ponnistaa. Parin supparin ajan ponnistelu oli aika onnetonta, kunnes sain juonesta kiinni. Vaikeinta oli pidättää hengitystä. Paine oli niin kova, ettei keuhkot jaksanut pitää sitä ilmaa sisällä. Niinpä pidin nenästä kiinni :) Olin varmaan tosi huvittava näky. Aluksi harjoteltiin ponnistusta kyljellään, mutta päädyimme tuttuun ja turvalliseen sukka-asentoon. Enpä juuri ehtinyt kaivata mitään ammeita, jakkaroita tai säkkituoleja niin kuin olin joskus "suunnitellut" synnyttäväni.

Loppujen lopuksi (virallisesti) 15 min ponnistusvaiheen jälkeen meille syntyi pikkuruinen poikalapsi 04.50, 49cm ja 3070g mitoiltaan. Napanuoran hän oli pistänyt umpisolmuun, onneksi ei liian kireään sellaiseen. Episiotomiasta huolimatta repesin jonkun verran. Kysyin kätilöltä, tuleeko montakin tikkiä, hän vastasi :"niitä on niin monta, ei niitä kannata edes laskea". Eli ilmeisesti aika monta. Paljon kertoo sekin, että vasta kolmen viikon kuluttua pystyin istumaan ilman rengasta ja kävelemään normaalisti; tosin vain lyhyitä matkoja.

Pieni ihme makasi vatsani päällä ja ihmettelimme toisiamme. Sitten lastenhoitaja alkoi järjestellä imetystä. Nännit ovat minulla aivan littanat, eivätkä ne nousseet kunnolla koholle missään vaiheessa. No vaikeahan ihan pienen on saada sellaista lätyskää suuhunsa, varsinkin kun minulla oli rinnat kuin potkupallot. Liivinsuojia sain käyttää odotuksen puolesta välistä saakka. Lastenhoitaja alkoi kovakouraisesti nypläämään nännejäni, ikään kuin kaivoi niitä esille. Sanoin moneen kertaan, että tuosta tulee tosi huono olo. Sain vähän loukkaantuneen ja tuomitsevan katseen ja kommentin, että eihän lapsen imettämisestä VOI (saa) tulla huono olo. No hän aikansa veivasi ja Kirppu aterioi ihan tyytyväisenä. Tarjotusta aamupalasta en kuitenkaan voinut syödä juuri mitään. Olo oli tosi ällö. Suihkuun olisin saanut mennä, jos olisin pysynyt tolpillani. Pöntölle kävelykin huippasi niin, etteivät laskeneet minua suihkuun.

Osastolle mentiin aamulla noin 7 aikaan, kun muut alkoivat heräillä aamupalalle. Heti huoneeseen päästyäni oksensin parin viime päivän ruokalistan. Olin aivan pyörällä päästäni. Kätilö/hoitaja (tai joku muu) esitteli osastoa, ja kaikki meni täysin ohi korvien. Ei sitä oikein edes tajunnut synnyttäneensä. Kirppu vietiin hoitohuoneeseen ja minä aloin nukkua. Hah hah. Tunnin verran "nukuin", eli kelasin horroksessa silmät kiinni tapahtunutta. Ehkä nukahdinkin hetkeksi. Sitten havahduin särkyyn. Joka paikkaa alapäässä kolotti ja särki. Lähdin tallustamaan hoitajien huoneeseen. Enkä edelleenkään tiedä miksi. Muistinmenetys on aikamoinen. Olin itkua tuhertaen mennyt ilmeisesti etsimään vauvaani, koska luulin sen kadonneen. Olin höpissyt kaikenlaista omituista hoitajille elämän kurjuudesta ja ihmeellisyydestä. Aika nopeasti kuulemma olivat taluttaneet minut takaisin nukkumaan. Nukuinkin toisen tunnin ja sen jälkeen alkoi elämä voittaa.

Olen järjettömän onnellinen ja samalla jo aika väsynyt. Nyt tiedän, mitä naiset tarkoittavat, kun sanovat, että heti synnytyksen jälkeen voisi tehdä kaiken uudestaan. On se sellainen huuma. Haluaisin vaikka hypnoosissa päästä kokemaan ja näkemään sen kaiken uudestaan. Ainoastaan nämä jälkivaivat tässä harmittavat. Mutta mikään ei ole niin ihanaa kuin se oma pikku astronauttipipoinen käärö siinä vieressä.

Onnellista odotusta teille kaikille ja nauttikaa synnyttämisestä. Se on äkkiä ohi.

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 
Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!
hosted by Euronic Oy