Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Pieni prinssi

Raskausviikkoja oli tasan 39. Sinä maanantaina olin oikein tarmokas. Aamulla vein koiria ulos, päivällä oli neuvola. Kaikki oli kunnossa, tosin minua vähän huoletti, kuinka isoksi vauva ehtisi kasvaa, kun terveydenhoitaja arvioi sen olevan jo 3 700 g. Kotiuduttuani neuvolasta lähdin koirien kanssa sisartani vastaan juna-asemalle. Kävelimme taas reippaan lenkin. Meillä kotona laitoimme sisareni kanssa ruokaa. Minä leivoin mustikkapiirakan, jota mieheni ehti tuoreeltaan syömään.

Kello oli 18.30, kun menin käymään vessassa. Kuului pieni poksahdus, ja huomasin jotain märkää valuvan vessanpönttöön. Äimistyneenä huusin miehelleni ja siskolleni keittiöön, että hei, nyt taitaa tapahtua jotain. Että meidän pitää vissiin lähteä synnyttämään...

Ensin soitin Naistenklinikalle, jossa sanottiin, ettei ole mitään hätää, tulkaa sairaalaan, kun saatte kotiasiat kuntoon. Supistuksia ei vielä kuulunut. Sitten soitimme ystäväni apuun koiria hoitamaan ja anoppini meitä Naistenklinikalle heittämään. Olimme hilpeitä ja vähän hermostuneita. Mieheni kuvasi videolle, kun sisareni kanssa hihitellen pakkailimme viimeisiä tavaroita mukaan sairaalaan. Olin oikeastaan tosi innostunut; vihdoin tapahtui jotain! Lapsiveden valuminen oli ihanan konkreettinen merkki, ei tarvinnut miettiä, pitäisikö lähteä sairaalaan vai eikö.

Anoppini saapui paikalle nopeasti ja oli meistä kaikista hermostunein. Niin sitten lähdimme ajamaan kohti Naistenklinikkaa. Autossa tuli pari supistusta, ei hirmu kovia, mutta selvästi tuntuvia. Ensin seitsemän minuutin välein, sitten viiden, ja pari neljän minuutin välein. Tahti siis kiihtyi. Silti eivät tainneet ottaa meitä sairaalan vastaanotossa oikein tosissaan, kun pirteinä ilmoitimme tulevamme synnyttämään. Kello oli silloin 19.40. Laittoivat sentään sydän- ja supistuskäyrää ottavat anturit mahalle ja jättivät minut mieheni kanssa kahden kotoisaan huoneeseen. Pitkälläänolo saikin sitten supistukset välittömästi kiihtymään tai ainakin tuntumaan tosi kipeiltä. Niitä tuli neljän minuutin välein ja jo toinen supistus sai minut purskahtamaan itkuun. Tällaistako tuskaa minun pitäisi kestää tunnista toiseen? Mieheni oli sentään ihanana tukena ja turvana. Oli ne silti tuskaiset 20 minuuttia siinä maatessa.

Kun hoitaja saapui sitten kahdeksalta paikalle, hänkin taisi huomata itkuisista kasvoistani ja tiheästä supistuskäyrästä, että ollaan tässä jo tosi toimessa. Mieheni ohjattiin odotushuoneeseen, minut tutkimushuoneeseen. Vaihdoin tuskasta irvistellen vaatteet (tosin pystyssä oli selvästi parempi olla) ja allekirjoitin joitain lappusia, joista en edes oikein tiedä, mitä ne olivat. Sitten tehtiin sisätutkimus; kohdunsuu oli 3 cm auki. Hoitaja kysyi, haluanko peräruiskeen ja halusin kyllä. Sitten istuinkin pitkään vessassa. Mieheni luokse odotushuoneeseen pääsin klo 20.20. Oli kuulemma tuntunut poissaoloni ikuisuudelta... siinä sitten minä huojuin ja kävelin, vähän jaksoin nauraakin hölmölle tv-ohjelmalle.

Kello oli 20.30, kun meidät sitten ohjattiin synnytyshuoneeseen. Kätilö tuli esittäytymään ja esittelemään huoneen. Hän kysyi, haluaisinko sinne keinutuolin. Myönnyin, vaikka tuntui ihan samalta, missä sitä tuskaani kärsisin. Kätilön tuotua keinutuolin vajosin siihen, enkä sitten enää juuri päässyt siitä ylös. Supistuksia tuli jo parin minuutin välein. Vähän vielä juttelimme mieheni kanssa, mutta suurimmaksi osaksi keinuin, keinuin ja yritin hengittää... supistus tulee: ulos, sisään, ulos, sisään... Aika tuskaiseltahan se olo tuntui, mutta vielä arvelin pärjääväni ilman kivunlievitystä. Kerran yritin nousta ylös kävelemään, mutta ei siitä mitään tullut, vaan vajosin keinutuoliin takaisin.

Kello oli noin tasan 22.00, kun uusi kätilö tuli esittäytymään työvuoron vaihduttua. Kun hän kysyi, haluaisinko kokeilla ilokaasua, olin ihan valmis. Ilokaasu ei mielestäni auttanut kipuun, mutta auttoi ainakin keskittymään hengitykseen. Lisäksi uskon sen rentouttaneen supistusten välillä, vaikkakin siinä vaiheessa jo tuntui, ettei supistuksilla ole enää väliä. Kun yksi loppui, toinen alkoi... Olin välillä aika sekaisin, mutta ainakin varsin velttona siinä keinussani. Näihin aikoihin taisin aloittaa myös ääneen voihkimisen; aina kun sain ilokaasunaamarin kasvoiltani, voihkaisin. SATTUUUUUU, henkäisin muutamaan otteeseen ja taas maski naamalle...

Kello lähetessä yhtätoista mieheni alkoi jo huolestua tuskistani ja minäkin olin valmis soittamaan kätilön paikalle, jos vaikka antaisivat sen epiduraalin... Mieheni lähti keittämään kahvia isien huoneeseen pitkän yön varalle ja minä hoipuin vessaan, jonka jälkeen kätilö tutki kohdunsuun tilanteen; auki 7 cm.Kätilö oli sitä mieltä, että synnytys oli edistynyt sen verran hyvin, ettei epiduraalia kannattaisi ottaa, se saattaisi vain hidastaa avautumista. Hän suositteli kohdunkaulan puudutusta, johon tietenkin suostuin, vaikka mieluiten lienee olisin ottanut kokovartalopuudutksen! Lääkäri tuli antamaan puudutusta klo 23.15, samoihin aikoihin, kun mieheni palasi kahvikuppi kädessään. Kävi kuitenkin ilmi, että kohdunsuu avautui ja vetäytyi sellaisella vauhdilla, ettei lääkäri saanut annettua kuin 1/5 puudutteesta. Kätilö kysyi, tunsinko ponnistamisen tarvetta, mutta en vielä tuntenut. Siispä hilauduin ylös sängyltä ja nojasin siihen voimakkaan supistuksen ajan voihkien ja ähkien. Sitten jo vähän tuntuikin, että kyllä joku siellä alapäässä painoi. Kätilö käski ponnistaa kokeeksi vähän ja ihmeekseen hän huomasi kohdunsuun olevan kokonaan auki. Eipä muuta kun takaisin pöydälle, toinen kätikö hätiin ja tavarat järjestykeen. Minä melkein hätäännytin moisesta tohinasta: mitä nyt, mitä ihmettä, eihän tässä perässä pysy! Sitten sainkin jo ohjeita: leuka rintaan, jaloista kiinni, nojaa jalkapohjilla kätilöihin, silmät auki, kyynärpäät sivuille, älä huuda. Enhän minä mistään kyynärpäistä siinä tilanteessa ymmärtänyt ja huusinkin kuin leijona. Mutta niin se vaan lapsi sieltä tuli vauhdilla. Ensin pää ja minä huusin jo apua, en uskonut selviytyväni urakasta. Vaan pakkohan se oli jatkaa. Hartiat olivatkin pojalla aika tiukassa, mutta kun ne saatiin ulos, sujahti loputkin. Ja siihen loppuivat tuskat. Sain vauvan, ihanan tummatukkaisen pojan, mahalleni. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä - Meidän pieni poikamme oli syntynyt kello 23.42.

Istukka tuli vartin päästä ja kaikessa rauhassa sain pidellä poikaa rinnallani. Alapääni ompelussa meni myös melkoinen tovi, kun episiotomian lisäksi oli tullut repeämä. Kätilö ei halunnut antaa lisää puudutetta, kun olin kuitenkin jonkin verran saanut synnytyksessä, mutta tuore isä annosteli ilokaasua. Vähän inhottavaltahan se ompelu tuntui, mutta ei hirveästi haitannut, kun oli oma rakas poika rinnalla ja ilokaasukin vähän hihitytti.

Vauvamme strategiset mitat olivat 3 730g ja 50,5cm. Hänet pestiin ja puettiin, sitten saimmekin syötävää ja vielä ihan rauhassa tutustua pienokaiseemme. Osastolle pääsimme noin klo 2.00. Tuore isä lähti kotona käymään, minulla meni loppuyö tuijotellessa kyyneleet silmissä maailman suurinta ihmettä, omaa poikaamme.

Kaikenkaikkiaan minulle ei jäänyt mitään traumoja synnytyksestä, vaan kokemuksena se oli tosi hieno. Rankkaa tietysti sen aikaa, minkä kesti, mutta kun ei tuon kauempaa kestänyt (alle viisi tuntia!), toivuin siitä melkein saman tien. Ainoastaan istuminen tuotti hankaluuksia noin viikon verran. Pieni harmi niin ihanan palkinnon rinnalla!!!

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy