Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Inhottava sektio, ihana palkinto

Koko raskauden ajan sain kuulla, että vatsani on hirveän iso tai että siellä on kaksoset sisällä. Ultrissa vauvani arviopaino oli aina aikaansa edellä.

Synnytysvalmennuksessakin (yksityinen kätilö kotikäynnillä) vielä rv:lla 36 olin hyvin orientoitunut normaaliin alatiesynnytykseen. Kyselin kätilöltä sitten eri mahdollisuuksista saada kivunlievitystä heidän sairaalassaan ja siitä, jos vauva todella on hirmu suuri, tehdäänkö sektio. Kätilö sanoi, että minä en itse sitä päätä, saanko epiduraalin alatiesynnytyksessä. Siihen ei heidän sairaalassaan ole syynä kipeät supistukset tai äidin pelko. Tästä syystä vaihdoin sairaalaa vielä näinkin loppuvaiheessa enemmän minun ideologioitani vastaavaksi.

Toisessa sairaalassa tehdään 30% sektioita, joten heille se ei ollut mikään juttu. Ja vauvan arviopainon ollessa rv:lla 38 3,7 kg (+ mahdollisesti 500 g), lääkäri sanoi olevan viisaampaa erottaa meidät vauva ja minut ja sopia aika sektioon. Olin lukenut tarpeeksi erilaisista komplikaatiomahdollisuuksista vauvan ollessa suurikokoinen, joten päätin suostua sektioon. Raskausaikani oli ollut rasittava, minulla oli monia erilaisia kipuja, joihin ei lääkkeistä apua saanut, koska olin raskaana. Sain siis kärsiä kipuni. Näiden 9 kk:n jälkeen ajattelin, että tärkeintä minulle on saada palkinnoksi terve vauva, joten synnytystavaksi valitsen turvallisimman mahdollisen. Otimme mieheni kanssa kalenterit esiin ja sovimme lapsemme syntymäpäiväksi 31.10.2002.

Oli omituinen olo tietää vauvan syntymäaika jo etukäteen. Sain hyvin valmistautua sairaalaan lähtöön ja laittaa asunnon tip top-kuntoon ennen lähtöä.

Jouduin menemään osastolle jo päivää ennen sektiota sairaalan tavan mukaan. Minulle tehtiin erilaisia testejä ja katsottiin, että kaikki on kunnossa huomista varten. Sain tietää sektion kellon ajankin edellisenä päivänä; 9.30 seuraavana aamuna. Yöllä en sitten nukkunut hetkeäkään enkä saanut juoda enkä syödä mitään, mikä oli inhottavaa, koska minulla oli kurkku kipeä ja nuhaa.

Seuraavana aamuna sain tipaa suoneen ja sen jälkeen minua vietiin sängyllä leikkausosastolle. Siellä laitettiin lisää letkuja molempiin käsiin ja jouduin juomaan hirveän makuista litkua, joka oli vatsan suojaksi pahaa oloa vastaan. Tunnelmat olivat hieman vielä leppoisat, koska leikkaustiimiläiset olivat kaikki ihania ja hauskoja ihmisiä.

Sitten kun minut laitettiin leikkauspöydälle, joka oli paljon sänkyäni kapeampi ja vietiin kirkkaiden lamppujen alle, aloin täristä. Tärisin sekä pelosta että kylmyydestä.

Anestesialääkäri puhdisti selkääni, paineli ja etsi oikeaa kohtaa spinaalipuudutukselle ja laittoi ensin puuduttavan piikin, joka hieman viilensi selän kohtaa. Pelkäsin tässä vaiheessa ihan hirveästi selkäydinpuudutusta, koska luulin sen sattuvan, kun mennään hermokanavaan. Piikistä en yllätyksekseni tuntenut yhtään mitään. Pieni ilahduksen tuuli lensi ylitseni, kun spinaali ei sattunutkaan.

Sitten selälleen ja verho laitettiin ihan leukani alle, joten en nähnyt muuta kuin vihreän verhon. Tunsin itseni todella avuttomaksi. Vehon takana hääri kolme lääkäriä ja muita avustajia. Minulle laitettiin virtsakatetri, joka ei sattunut, mutta tunsin sitä laitettavan.

Vatsan leikkaus alkoi eikä sattunut yhtään. Tunsin vain painelua. Yksi lääkäreistä oli ylilääkäri ja yliopiston professori, joka koko ajan antoi neuvoja muille lääkäreille, miten leikata ja myöhemmin ommella.

Sitten painelu vain yltyi ja minä aloin voida pahoin. Makasin selälläni ja toivoin etten oksenna, koska ajattelin tukehtuvani siihen, jos oksennan.

Leikkaushaava oli tehty todella pieneksi ihon kohdalta (sisältä oli leikelty enemmänkin), joten siitä mahtui vain juuri ja juuri vauvan pää ja olkapäät ulos. Siksi lääkärit painelivat ihan hirveästi vatsaa juuri vauvan ulostulon aikaan. Luulin kuolevani paineluun, oli se niin rankkaa.

Sitten painelu loppui hetkeksi ja kuulin vauvani itkun! Kolme lääkäriä ja avustajat sanoivat kaikki yhteen ääneen, että se on TYTTÖ. Olin iloinen siitä, että vauva hengitti ja että se on tyttö, mutta onnenkyyneliä ei herunut. Olin niin pihalla kaikista lääkityksistä ja avuttomuuden tilastani, että toivon vain pääseväni pois tästä kidutuksesta.

Vatsan ompeleminen kesti yli tunnin ja joka minuutti oli inhottavaa. Pyysin happimaskia, koska meinasin pyörtyä ja sain myös tippaa suoneen pahan olon helpottamiseksi.

Lopulta minut vietiin heräämöön, jossa sitten mieheni toi suloisen käärön viereeni. En vain pystynyt kättänikään letkuilta liikuttamaan vauvan koskettamiseen.

Haavan kivut olivat karmeat ja seuraavat päivät sain vahvaa särkylääkettä suoraan suoneen. Kun seur. päivänä nousin jaloilleni, pyörryin, koska olin menettänyt sektiossa paljon verta. Yskiminen sattui ihan hirveästi haavaan, samoin vessassa käyminen.

Lopulta pääsimme sairaalasta kotiin ja elo tuntui lopulta ihanalta. Raskausaika ja synnytys olivat nyt todella ohi ja minulle jäi näistä ihana palkinto, oma terve ja suloinen vauvani.

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy