Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Kaiken sen arvoista

Kun vauvamme laskettu aika oli ollut ja mennyt alkoi hermoni pikkuhiljaa kiristyä. Vauvalehden chatissa urputin paksua oloani ja kerroin yhä uudelleen ja uudelleen uusille keskustelijoille kuinka la. oli mennyt aikaa sitten eikä mitään kuulunut. Puhelin pirrasi ja ystävät kyselivät "joko, joko??". Noh, sainpahan purkaa heillekin pitkästymistäni huokailemalla "Ei, ei vieläkään mitään."

Keskiviikkona alkoi toivoni pikkuhiljaa kohota, kun huomasin limatulpan olevan liikekannalla. Torstaiaamuna kuukautiskipujen tyyppiset muljahdukset velloivat alavatsalla ja limatulppaa vuoteli verensekaisena sotkuna pöksyihin. En halunnut vielä kuitenkaan edes uskoa todeksi, että synnytys olisi todellakin käynnistymässä, koska pelkäsin pettyväni, mikäli "oireet" vain katoaisivat. Siivoilin kaikessa rauhassa kotia kuntoon ja kävin harjaamassa hevoset haassa. Kun tuntemukset eivät iltapäivälläkään vielä olleet sen kummemmat, alkoi toivo hiipua...

Kotikatua katsellessani, siinä iltakahdeksan aikaan, aloin kuitenkin sitten tuntea selviä supistuksia - ei enää jatkuvaa pientä jomotusta, vaan selvää: "nyt se tuli - nyt se meni kipua". Pystyin vielä istuskelemaan TV:n ääressä rauhallisena. Kello 23 supistukset olivat niin voimakkaita, että päätin mennä etsimään helpotusta miedosta saunan lämmöstä. Ja ah, kuinka helpottikaan! Kello kahteen saakka hyppäsin sitten saunan ja sängyn väliä. Limainen vuoto voimistui koko ajan, mutta koska kirkasta verta ei tullut, osasin pitää sitä aivan normaalina.

Kahdelta yöllä soitin sitten miehelleni, joka oli pellolla kylvämässä pitkää päivää, saadakseen mahdollisimman paljon valmista ennen sairaalakeikkaa. Soitin myös sairaalaan, kerroin tilanteen ja sain luvan lähteä. Ukkokulta kaahasi kamalalla kiireellä traktorillaan kotiin ja pikaisesti suihkussa käytyään lähdimmekin kohti Seinäjokea. Autossa oli sen verran hankala istua, että "kellotimme" koko matkan Kurikasta Seinäjoelle suppareita tulevaksi 4 minuutin väliä.

Sisällä sairaalassa olimme yöllä kolmelta. Minut laitettiin käyrille ja sisätutkimuksessa selvisi, että kohdunkaulaa ei enää ollut, mutta kohdunsuu oli vasta sentin auki. Eli ei kun ensin käytävälle käveleskelemään ja sitten perhehuoneeseen odottelemaan. Mieheni nukahti perhehuoneen sängylle ja minä painuin vessaan oksentamaan. Tiesin jo etukäteen odottaa, että supistuskipuihini liittyy ehkä oksentaminen, koska oksennan silloin tällöin kuukautiskipujenkin vuoksi. Noin 1,5 h kuluttua kätilö tuli ilmoittamaan, että ihana iso "Amor-allas" olisi vapaana, jos haluaisin mennä kylpyyn. Sinne siis, mutta käyrien kautta. Suppareita tuli tasaisesti 5 min. välein, mutta kohdunsuu oli edelleen vain sentin auki. Käyrillä maatessani katselin monitoria, joka kertoi seinän takana makaavan äidin kärsivän paljon, paljon voimakkaammista supistuksista. Huokailin miehelleni, että miten minä kestän sitten kun omatkin kivut yltyvät sellaisiksi?

Altaassa tuli ensin aivan autuaallinen olo. Kätilön neuvosta heijasin itseäni lämpimässä vedessä aina supistuksen tullessa. Miehestäkin alkoi olla todellista apua, koska oksentamiseni jatkui edelleen ja tarvitsin "kaarimaljan kannattelijaa" varmuudeksi vierelleni. Tunnin verran altaassa köllittyäni alkoivat supistukset tulla niin tiuhaan, etten ehtinyt välissä juuri kuin henkeä kerran haukkaamaan. Mies auttoi minut pois altaasta ja soitimme kätilön paikalle. Tässä välissä olikin työvuoro vaihtunut ja saimme tueksemme oikein mukavan, vähän vanhemman naiskätilön joka kehotti meitä siirtymään saliin. SALIIN!! Aargs, ajattelin minä, se on menoa nyt...

Synnytyssalissa tehtiin ensin sisätutkimus, jossa kohdunsuun todettiin tunnin ammeessa oleilun aikana auenneen 8 senttiin!! Eli ei ihme, että sattui... Kello oli perjantai aamuna 7.25 kun sain taas supistuskäyriä ja vauvan sydänääniä mittaavat laitteet kehooni. Kokeilin ilokaasua keinutuolissa istuskellen, mutta koska minua muutoinkin koko ajan oksetti, en voinut kuvitellakaan vetäväni kaasua maskista sisääni. Parin epävarman imppaus-kokeilun jälkeen luovutin, pyysin jotain puudutusta ja siirryin synnytyssänkyyn makaamaan. Kätilö kutsui paikalle lääkärin joka teki sisätutkimuksenteki sisätutkimuksen, kehotti kätilöä antamaan minulle aqua-rakkulat ja lupasi tovin päästä palata antamaan paracervikaali-puudutteen. Rakkulat laitettiin vatsan puolelle, eikä niiden laitto tuntunut pientä pistoa enempää, mutta eipä niistä ollut mitään apuakaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua lääkäri palasi sitten puuduttelemaan. Samalla hän puhkaisi myös kalvot ja laittoi vauvan päähän sydänääniä mittaavan anturin. Kun tämäkin kivunlievityskeino osoittautui kohdallani tehottomaksi (paracervikaali tehoaa 80% synnyttäjistä) aloin menettää malttiani. "Paskanmarjat tämä mitään puuduta!!" karjuin kätilölle. Mieheni auttoi minua hengittämään paperipussiin, koska huohotin kivuissani lähes hyperventilaatioon.

Paikalle kutsuttiin jälleen lääkäri. "Voi pistä nyt hyvä mies semmoinen piikki joka auttaa!" minä rukoilin ja läähätin supistuksissani. Olin jo niin sekaisin kivusta, että kun anestesialääkäri alkoi pistää spinaali-piikkiä selkääni jännityin supistuksesta ja pakokauhusta niin kireäksi, ettei piikki mennyt sisään. No, vähän rauhoittavia puheltuaan lääkäri-setä sai minut taas takaisin tälle planeetalle ja puudutus onnistui. Voi juku miten ihanalta tuntuikaan kun jalat alkoivat pikkuhiljaa puutua ja syvä raukeus asettui koko vartaloon :))) AAAAH! "Ihana mies, tuolle lähetetään sitten konvehtirasia, ihastelin lääkäriä puolisolleni.

Spinaali auttoi supistuskipuihin, mutta aiheutti sitten myös sen, että kohdunsuun aukeaminen jumittui siihen ammeessa saavutettuun 8 senttiin. No, jonkinlainen "erätauko" oli ihan paikallaankin ja onnistuin hetken jopa torkahtelemaan synnytyspöydällä (ja mieheni vieressäni keinutuolissa...)

Jonkin aikaa lepäiltyäni kätilö ehdotti josko supistuksia lähdettäisiin kiihdyttämään tipalla. Ja pikkuhiljaa tippaa lisäämällä saimme taas vauhdin päälle. Puudutus auttoi kuitenkin niin hyvin, että seurailin piirturin tekemää tiivistä supistuskäyrää naureskellen, että "Nyt ollaan sitten siinä vaiheessa, missä se viereisen huoneen äiti oli minun vielä lekotellessa alkutouhuissa".

Muistikuvat alkavat olla jo aika hämäriä tässä vaiheessa, mutta joskus kello 11 aikaan minulle vain tuli semmoinen "kakattava olo". Soitimme kätilön paikalle ja kysyin lupaa, saanko ponnistaa vai pitäisikö minun pidätellä ponnistustarvetta. Sisätutkimuksella selvisi, että olen täydet 10cm auki, joten ei kun ponnistelemaan! Olin laittanut esitietolomakkeeseen pyynnön, että eppari tehtäisiin vain, mikäli se pahojen repeämien estämiseksi olisi välttämätöntä. Kätilö lupasi noudattaa pyyntöäni, mutta sanoi, että vauva vaikuttaa sen verran isolta, että hän epäilee leikkauksen olevan tarpeen.

Kätilö neuvoi minua hakemaan oikeaa tekniikkaa ensin rauhallisesti kylkiasennossa, etten väsyttäisi itseäni heti alkuun (hän aavisteli pitkää ponnistusvaihetta). Minä en ollut todellakaan mikään "synnynnäinen ponnistaja". Hain oikeaa tekniikkaa lähes tunnin, kunnes kätilö lisäsi tippaa, jotta ns. ponnistustarve tulisi voimakkaammaksi ja saisin siitä apua. Ja niin kävi, löysin viimein oikean tahdin, jolla sain ponnistettuja pitkiä loppuun asti saateltuja työntöjä. Minut autettiin kyljeltäni selinmakuulle. Paikalle tuli toinenkin kätilö, joka tuki minua jaloista ja neuvoi tulevaa isää auttamaan minut puoli-istuvaan asentoon. Mieheni pyyhki myös kasvojani viileällä pesukintaalla, suukotteli kuumottavia poskiani ja juotti vettä joka ponnistuksen välissä (ihana mies hänkin! :)

Huonohermoinen ihminen kun olen, pitkä ponnistusvaihe alkoi jo viedä uskoani. Hoin miehelleni: "Sano kulta, että mä selviän tästä!" ja hän tsemppasi: "Tottakai sä selviät, ponnista, ponnista vaan, vauva on kohta tässä!". Eppari päätettiin lopulta tehdä ja siinä vaiheessa se oli minullekin vain helpotus. Kun kätilö kertoi vauvan päälaen vilkkuvan ja halusin itsekin koettaa sitä kädelläni (päälaki tuntui jännän pehmeältä). Sain siitä voimaa vielä viimeiseen rutistukseen ja kätilön auttaessa vauvaa päästä syntyi kello 12.58 maailmaan tehokkaasti karjaisten punakka, terve tyttövauva.

Kätilö nosti vauvan heti nähtäväkseni, joten minä sain ensimmäisenä ääneen todeta "Se on tyttö!!" Vauva nostettiin vatsani päälle ja kätilöt totesivat yhteen ääneen hänen olevan täydellinen 10 pisteen vauva. "Voi miten kaunis se on" ihastelin. Minulla oli ollut mielikuva, että vastasyntyneet ovat ryppyisiä, sinisiä ja verensotkuisia, mutta tyttömme oli todella suloinen. Pitkä pörröinen peikkotukka ja tummat räpsyripset, iho oli kaunis ja vartalo suloisen pyöreä. Tuore isä leikkasi varmoin ottein napanuoran ja sen jälkeen yhdessä laskimme vauvan sormet ja varpaat kätilön painellessa istukan ulos kohdustani. Istukan synnyttämisestäkin minulla oli ollut aivan väärä luulo. Kuvittelin nimittäin, että sekin pitää vauvan tavoin ponnistaa ulos, mutta helpotuksekseni se luiskahtikin kuin itsestään pihalle.

Saimme ensin rauhassa tutustua tulokkaaseemme, kunnes kätilö sitten alkoi paikkailla alapäätäni. Puudutus auttoi hyvin, ompelu ei todellakaan ollut kivuliasta (sitäkin olin etukäteen suotta pelännyt). Vauva ja isä lähtivät käymään pesulla. Heidän palattuaan sain kuulla esikoisemme komeat mitat 4220g ja 52 cm!!!! Joten eipä ihme, että ponnistusvaiheessa meinasi usko mennä :) Mieheni paljasti, että kun olimme tulleet sairaalaan oli meidät vastaan ottanut kätilö tehnyt sadan gramman tarkkuudella oikean painoarvion. Hän ei ollut vain kertonut sitä minulle, koska ajatteli minun alkavan jännittää kohtuuttomasti.

Ensimmäisten hapuilevien imetyskokeilujen jälkeen vauva laitettiin lämpölampun alle nukkumaan ja meille tarjottiin välipalaa. Se tulikin molemmille jo ihan tarpeeseen - iltapäivä oli pitkällä, eikä ihanasti kannustanut puolisonikaan ollut malttanut lähteä viereltäni välillä syömään. Synnytys laskettiin alkaneeksi torstai iltana kello 23 (siis siinä vaiheessa kun painuin kotona saunaan) ja valmis tulos oli ihasteltavissamme perjantai iltapäivällä kello 13. Joten synnytyksen kokonaiskesto oli 14 tuntia.

Totta kai kokemus oli fyysisesti rankka. Erityisesti pitkä ponnistusvaihe vaati totista työn tekoa, mutta sinä vaiheessa kun vauva viimein oli maailmassa voi vain kliseisesti todeta "Se oli kaiken sen arvoista!!".

~ Esikko

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy