Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Pienokaisen syntymä

Meidän esikoisen laskettu aika oli 5.4.2002 ja olin jo pari viikkoa aiemmin ollut varma ettei siihen päivään asti ehditä. Supistuksia tuli päivittäin, välillä kivuliaita ja välillä aika laimeita. Olin todella muhkeassa kunnossa. Viimeisten viikkojen aikana tuli monituisen monta kiloa. Kädet, naama ja jalat turposivat aivan silmissä, mistä päättelin ettei kaikki ollut niin kuin piti. Kävin terkkarille purkamassa huoliani ja valitin väsynyttä oloa. Terkkari oli turvotuksesta samaa mieltä, mutta kaikkien arvojen ollessa ok ei tehty mitään. Samaisella viikolla kun laskettu aikakin, kävin useaan otteeseen neuvolassa. 5.4 kävin jälleen neuvolassa ja tuolloin yläpaine oli reippaasti yli 100 ja kun mainitsin pääkivusta ja toisen jalan särkemisestä, päätti terkkari lähettää minut polille.. Saisivat ne siellä päättää mitä olisi parasta tehdä. Supistuksia ei ollut, joten synnytys tuskin käynnistyisi lähiaikoina. Polilla mitattiin paineet uudestaan ja sitten lääkärille ultraan.

Kohdunsuussa ei ollut tapahtunut juurikaan mainitsemisen arvoista ja ajattelin pettyneenä, että kotiin ne minut täältä lähettää. Samaan hengenvetoon huokaisin, että onneksi en sittenkään tahtonut miestäni mukaan... Kotiin täältä vielä mennään. Turhaan olisi tullut. Lääkäri totesi vauvan olevan yli nelikiloinen ja tunsin jo hikipisarat otsallani.. Mitäköhän tästä vielä tulee. Olin aikoinaan tahtonut kuvata lantioseudun, koska äitini ei ahtaan lantion vuoksi voinut synnyttää normaalisti. Kuvista sanottiin lantion olevan ihan normaali, joten alatiesynnytyksen pitäisi olla mahdollinen. Kerroin lääkärille särystä jaloissa ja hetken niitä katsottuaan hän kysäisi huojennusta aiheuttavan kysymyksen: Mitäs äiti sanois siihen jos käynnistettäisiin synnytys huomenaamulla? Olisin hyppinyt onnesta jos olisin siihen kyennyt, vihdoinkin päässään asiaan! Hoitaja ohjasi minut tuloaulaan odottamaan, että paperit laitettaisiin kuntoon. Istuin siinä penkillä innostuksesta ja helpotuksesta hykerrellen ja mietin, huomaakohan kukaan, että huomenna pääsen synnyttämään pienokaistani.. poikaani:) (Koko raskauden ajan olin ollut varma odottavani poikaa, vaikken koskaan ultrassa asiasta kysynytkään.) Viimein sain ranteeseeni nimilapun. Nyt se on menoa!

Kävin soittamassa miehelleni uutiset ja pyysin häntä tulemaan illalla osastolle. Pikkuhiljaa alkoi jännittääkin! Hoitaja lähti saattamaan minua osastolle ja kertoi, että lääkäri oli määrännyt lisäksi ultrakuvauksen jalkaani. Halusi kuulemma varmistua, ettei kyseessä ole tulppa. Tuo oli ainoa hetki, kun minua pelotti. Tiesin tulpan olevan enemmän kuin mahdollinen. Menin suoraan kuvattavaksi ja yritin tulkita lääkärin ilmeistä "tuomion" laadun. Onnekseni lääkäri pitkän kuvaamisen jälkeen totesi, ettei siellä tulppaa ole... Todennäköisesti rasitusta vaan. Enää en pelännyt mitään! Synnytys ei missään vaiheessa pelottanut. Mietinkin että olen varmaan niin tyhmä etten tajua pelätä:) Pääsin viimein osastolle ja "asetuin taloksi". Siinä aikani kuluksi soitin äidilleni ja kerroin, että aamulla se alkaa. Äitini ei meinannut pysyä nahoissaan, olihan kyseessä ensimmäinen lapsenlapsi. Mieheni soitti omille vanhemmilleen, joista oli tulossa myöskin ensimmäistä kertaa isovanhempia.

Mieheni löysi viimein perille, oikealle osastolle ja oikeaan huoneeseen. Sovimme, että soittaisin hänelle seuraavana päivänä sitten kun supistukset olisivat tosissaan alkaneet. Miestäni taisi jännittää enemmän kuin minua. Päästin mieheni kuulumisien vaihdon jälkeen kotiin keräämään voimia. Olin jo etukäteen varoittanut että saatan olla aika kauhea synnytystuskissani. Illalla sain nukahtamislääkkeen ja jostain hiipi mieleeni uni jonka pari viikkoa sitten näin. Unen sisältöä en koskaan ollut muistanut, mutta muistan sanoneeni miehelleni, ettei kaikki tule menemään hyvin.

Aamulla klo 6 sain ensimmäisen käynnistyslääkkeen, jonka jälkeen tasaiseen tahtiin käytiin käyriä piirtelemässä. Supistuksia tuntui, mutta ei voimakkaita. Klo 10 sain toisen käynnistyslääkkeen ja pian alkoi supistukset voimistumaan. Mieheni tuli paikalle, vaikken ollutkaan hänelle vielä soittanut. Hänen kanssaan pelattiin korttia ja tehtiin ristikkoa. Siinä kahdentoista aikoihin aloin tuntemaan omituista puutumista toisessa suupielessäni. Suu tuntui vääntyvän vinoon nauraessani, mutta ajattelin sen kuuluvan asiaan enkä sillä päätäni vaivannut. Siinä vaiheessa suun vääntyily tuntui pelkästään koomiselta. Kävimme välillä kahvillakin ja kävelemässä ja odotimme. Kolmen aikoihin alkoi sitten tosissaan tuntua. Ravasin osaston käytäviä eestakasin ja mieheni piti kädestä kiinni. Etsin hoitajaa ja pyysin laittamaan minut käyrälle. Kyllä näiden täytyy jo olla "niitä" supistuksia. Jouduin odottamaan puoli viiteen asti, kunnes hoitaja viimein saapui "käyrälaitteen" kanssa. Siinä yritin sitten makailla, vaikka supistukset teettivät totista tuskaa.

Kyselin mieheltäni millaisia lukemia siellä näkyy ja kuinka korkealla käyrä käy. Mieheni sanoi käyrän välillä "vähän pompahtavan"! Ei voi olla totta, tuo masiina on kyllä rikki! Tuossa vaiheessa aloin suutuksissani itkeä. Kone vähättelee kipujani :). Tiesin koneen näyttävän väärin ja pyysin hoitajan paikalle. Hoitaja sitä aikansa ihmetteli ja tokaisin hänelle, että ei nämä mitään harjoitussupistuksia ole vaikka tuo kone sanos mitä. Hoitaja tarkasti kohdunsuun tilanteen ja sanoi, ettei tässä vielä synnyttämään päästä pitkiin aikoihin. Tuomio oli julma, vasta 3 senttiä oli edistytty. Varmuus supistuksien laadusta oli itselleni täysin selvä, koska kipu tuntui eniten selässä, viiltävänä ja armottomana. Hoitaja kysyi haluaisinko kokeilla aquarakkuloita. Sopii minulle, kunhan vähän helpottaisi. Hoitaja laittoi niitä alavatsalleni, eikä tuntunut missään vaikka olen aina pelännyt piikkejä ja pistämistä kuin heikkopäinen. Heti tämän jälkeen lakanalle lorahti jotain ja se sai hoitajan liikkeelle. Kysyin että oliko se limatulppa vai lapsivesi vai mitä. Varsinaista vastausta en saanut. Hoitaja käski odottamaan hetken, kun hän käy lääkärin luona. Pian hän pyyhälsi takaisin ja toi tullessaan uudet vaatteet, jotka piti vaihtaa. Nyt lähdettiin saliin. Tuskat olivat aivan kamalat... huohotin ja itkin...

Saliin päästyämme hoitajalle sanottiin heihei ja kätilö alkoi ensitöikseen rauhoittelemaan tuskasta sekaisin olevaa ensisynnyttäjää. Kätilöltä viimein sain kuulla syyn siihen miksi yhtäkkiä tuli kiire saliin, vaikka viisi minuuttia aiemmin minulle sanottiin ettei vielä pitkiin aikoihin sinne asti päästäisi. Hoitaja oli epäillyt, että lapsivesi jota luultavasti lorahti ei ollutkaan aivan kirkasta. Kätilö vakuutti kuitenkin kaiken olevan hyvin ja alkoi opastamaan ilokaasun käyttöä.

Kätilö sanoi heti alkuun jo tekevänsä epparin, koska lapsi oli arvioitu yli nelikioiseksi. Sanoin sen sopivan minulle, kunhan lapsi saahaan ulos! Sitten tapahtui jotain mikä varmasti triplasi tuskani. Kätilö (ihan vain varmistuakseen) kysäisi, että olenhan minä tietoinen ettei minulle perimäni geenivirheen takia voida antaa puudutuksia. Olin suunnitellut tahtovani spinaalin (jota kaikki niin suosittelivat), koska hammaslääkärissäkin tärisen kivusta. Tuo tieto tuli täysin uutena minulle, vaikka juuri kyseisen virheen vuoksi olin ollut tehoseurannassa koko raskauden ajan. Kivut olivat sietämättömiä ja tuskissani hengitin ilokaasua, josta ei juurikaan ollut apua. Pyysin kätilöä varmistamaan, että eikö tosiaan mikään puudutus ole mahdollinen. Kätilö tuli takaisin pudistellen päätään, tulpan riski on liian suuri. Hoin miehelleni, että minä kuolen tähän ja mieheni vastasi yhtä vakuuttavasti puhaltavansa minut takaisin henkiin :).

Kysyin kätilöltä josko pääsisin altaaseen, jos vaikka se auttaisi. Tuossa vaiheessa mieheni käski minua kertomaan suupielen puutumisesta, joka oli pahentunut vajaan kuuden tunnin aikana huomattavasti. Kätilö myönsi huomanneensa ja ajatelleensa minulla olleen joskus jonkin sortin halvauksen. Sitä siinä kummasteltiin.. mitä nyt supistuksilta enää kykeni.. Siihen tyssäsi altaaseen meno. Kaiken tulee olla kaikin puolin ok ja normaalia, jotta altaaseen pääsee. Tuossa vaiheessa kipu sai yliotteen ja aloin itkemään aivan lohduttomasti, joka kuulosti jo miltei hysteeriseltä. Kätilö ja mieheni rauhoittelivat parhaansa mukaan ja viimein kätilö sanoi käyvänsä vielä kerran lääkärin luona neuvottelemassa epiduraalista. Jonkin ajan kuluttua kätilö tuli takaisin ja sanoi lääkärin suostuneen sen ansiosta, ettei minulla ole ollut vielä kertaakaan tulppia. Voi taivas.. kohta helpottaa. Kätilö tarkasti alakerran tilanteen, 5 senttiä, mutta kalvot ehjät. Eli ennen epiduraalia piti puhkaista kalvot.. Lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot (lapsivettä oli todella runsaasti) ja niin uskomatonta kuin onkin - tuskat kovenivat. Enää en itkenyt vaan huusin. Kuulin kätilön sanovan, että nyt tuli "SE" lääkäri joka laittaa epiduraalin, mutten muista lääkäristä mitään.. Pystyin rauhoittumaan sen verran että puudutus saatiin laitettua ja pian kipu laantui. Ei se kokonaan loppunut, mutta ne ei olleet mitään edellisten rinnalla. Pian jo naureskelin ja vitsailin miehelleni, ainoastaan supistuksen huipun aikaan olin hiljaa ja hengitin rauhallisesti. En ottanut enää ilokaasua. Keskityin vain hengittelemään.

Tässä vaiheessa mieheni meinasi lähteä käymään kotona syömässä, kun kätilökin meinasi ettei nyt ihan lähiaikoina/tunteina synnytetä. Mieheni ei kuitenkaan heti lähtenyt - onneksi. Vajaan tunnin kuluttua tuosta sanoin kätilölle, että nyt tuntuu että pitäisi jo työntää. Hän meinasi, ettei aika ole vielä koska vasta kun katottiin oli auennut vasta 5 senttiä. Kätilö kuitenkin tarkisti tilanteen ja ihmeissään totesi "tien olevan selvä". Sain siis luvan alkaa ponnistamaan. Tuolloin kello oli 21.40.

Ponnistin koko voimallani ja kipeää teki. Puristin mieheni kättä toisella kädellä ja toisella pidin kiinni polvitaipeesta (mieheni kertoi myöhemmin kätilön kehottaneen minua ottamaan toisellakin kädellä toisesta polvitaipeesta, mutta olin vain hokenut että eii, näin on hyvä... Itse en muista tuosta mitään. Puskin tulemaan. Pienokainen alkoi tulla niin nopeasti, että kätilöllekin tuli kiire. Pian hän sanoi tekevänsä epparin, ja seuraavassa hetkessä jo tehneensä. En tuntenut pienintäkään nipistystä. Sitten työnsin viimeisen kerran ja sieltä se tuli, klo 21.56.

Ehdin nähdä vilahduksen rääkäisevästä pienokaisesta ja sitten aloin hokea, meidän lapsi.. meidän lapsi.. Itkin "kuin viimeistä päivää". Olin niin onnellinen. Sitten varmistin mieheltäni olihan se poika - ja olihan se! Kätilö tokaisi, että pieni poikahan sieltä tuli. Pian sain pienen poikani rinnalleni enkä saanut sanaa suustani. Olimme mieheni kanssa molemmat niin liikuttuneita, etten unohda sitä hetkeä milloinkaan. Kuiskasin pienokaiselle; tervetuloa maailmaan pieni, Taivaan Isä sinun elämän siunatkoon. Silittelin, suukottelin ja ihastelin, välillä poikaani, välillä hänen isäänsä. Tuore isä sai kunnian leikata napanuoran, tylsät oli sakset, mutta poikki se meni!

Tunnin kuluttua mieheni sai poikansa syliinsä ja lähti hoitajan kanssa pesemään ja punnitsemaan uutta tulokasta. Minä jäin saliin ommeltavaksi. Samalla kätilölle kerroin suupielen puutumisen pahentuneen. Nyt puuduksissa oli koko oikea puoli kasvoistani. Silmäkään ei mennyt kiinni. Koko toinen puoli oli täysin seis. Silloin aloin pelkäämään - entä jos jään tällaiseksi. Kätilö kertoi, ettei kasvohermohalvaus ole harvinainen. Ponnistusvaiheessa ei ole ihmekään, että "jokin suoni napsahtaa", mutta minun tilanteessa se oli harvinaista. Oireet olivat alkaneet jo ennen varsinaisia supistuksia. Kätilö varoitteli minua murehtimasta liikaa, koska se vaikuttaisi suoraa esimerkiksi maidon nousuunkin. Vaikea sitä oli kuitenkaan unohtaa.

Tuore isä palasi saliin poika sylissään ja sain kuulla strategiset mitat.. 48 senttiä ja 3310 grammaa.. pieni ihana poika. Se siitä painoarviosta. Ompelusten päätyttyä poika pääsi jälleen rinnalle opettelemaan ruokailua, jonka jälkeen isälle ja äidillekin tuotiin pientä purtavaa: leipiä, kahvia, mehua ja jugurttia. Tuijotimme pienokaistamme ihastuneina.. siinä se pieni nyt tuhisee.. Itse en pystynyt juurikaan syömään, koska toinen puoli suusta ei toiminut lainkaan. Silloin mieleeni palasi jälleen se uni ja sanoin miehelleni: "Tätä se tarkoitti, kaikki ei mennyt hyvin." Mutta tärkein onnistui, synnyttää terve pieni poika ja se oli pääasia.

Nyt tuosta on kulunut yli viisi kuukautta. Ensimmäiset kaksi viikkoa oli kasvohermohalvauksen takia yhtä itkua, mutta elämä pienokaisen kanssa on ihanampaa kuin uskalsin odottaa. Lääkärit sairaalassa olivat ymmällään minulle tulleesta kasvohermohalvauksesta, eikä kukaan tiedä vieläkään siihen syytä. Kävin läpi lukuisia kokeita ja testejä, jotka eivät kertoneet mitään. Vieläkään kasvoni eivät ole täysin ennallaan, mutta enää en murehdi. Ne palautuvat kyllä, mutta hitaasti. Kaiken tämän jälkeen olisin valmis menemään vaikka heti uudestaan. Kipu oli valtava, mutta nyt tiedän että kestän sen. Onhan palkkio siitä kaikesta niin valtava:)

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy