Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Tahdonvoimalla puserrettu

Sunnuntaina heräsin hyvin nukutun yön jälkeen ihan tavalliseen aamuun. Ainoastaan valkovuotoa tuntui olevan vähän runsaammin. Olin jo parin päivän ajan käyttänyt pikkuhousuissa yösidettä, kaiken varalta. Lähdin joskus yhdeksän jälkeen kävelylenkille ja ihmettelin todella sitä valkovuodon määrää, kunnes päähäni pälkähti ajatus, että voisikohan se olla lapsivettä. Lorahduksia alkoi tulla useammin ja enemmän lenkin aikana. En uskaltanut kotiin tultuani kertoa miehelleni näistä epäilyistäni, vaan vastasin jo rutiiniksi tulleihin "millainen olo?" -tiedusteluihin että kaikki on ihan ok. Vessassa istuin tovin pöntöllä seuraamassa tilannetta ja totesin, että lapsivettähän se on. "Rakas, nyt taitaa olla sillä tavalla, että joudutaan käymään äitiyspolilla. Multa on lorahdellut lapsivettä pitkin aamua", sanoin miehelle. En hetkeäkään uskonut, että jäisimme sille reissulle, mutta mies oli siitä täysin vakuuttunut. Hän säntäili edestakaisin pakatessaan tavaroitaan ja loppujen lopuksi hän juoksi makuuhuoneen ja kylppärin väliä, vaikka sanoin, että mitään kiirettä ei ole, sillä lapsivesi on vaaleanpunertavaa. Niin me sitten lähdimme kohti sairaalaa, kello oli 11.40.

Äitiyspolilla annoin pissanäytteen ja menin sen jälkeen käyrille. Suppareita ei kirjautunut ollenkaan, mutta vauvan syke oli hyvä. Sitten menimme ultraan, jossa lääkäri totesi kaiken lapsiveden menneen. Jäin osastolle odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Olin sunnuntain ajan käyrillä säännöllisesti, sillä mahdollisten supistusten vaikutusta vauvaan haluttiin seurata. Vauvalle on paljon rankempaa olla supistusten ajan kohdussa, kun siellä ei ole lapsivettä pehmentämässä suppareista aiheutuvaa kipua. Ja tietysti tulehdusriskin vaara on aina olemassa. Päivän ja yön aikana tuli kuitenkin vain muutama kivuton supistus.

Maanantaina mies kävi sairaalassa aamupäivällä ja tuli luokseni myös illalla. Huonekaverini oli päässyt pois päivällä, joten olin huoneessa yksin. Miehen olisi pitänyt lähteä pois iltayhdeksältä, mutta hän sai luvan jäädä vähän pidemmäksi aikaa, koska halusin olla vielä käyrillä, ennen hänen poislähtöään. Olin vähän huolissani, sillä olin saanut illalla muutaman supparin, jotka jo jopa tuntuivat joltain ja vauva ei ollut liikkunut melkein tuntiin. Syke oli kuitenkin hyvä ja supistuskäyräkin alkoi näyttää lupaavia lukemia. Mies alkoi kirjata supistuksia ylös ruutuvihkoon klo 20.22 ja niitä alkoikin tulla melkein heti kymmenen minuutin välein. Olo oli supistuksen aikana todella etova ja viidennen kovan supistuksen jälkeen oksensin. Jouduin oksentamaan kaiken kaikkiaan 11 kertaa. Noin klo 23 sain peräruiskeen. Sitten alkoikin kivulias yö. Makasin supistusten välissä sängyssä tyyny jalkojen välissä ja toinen vatsaa vasten. Onnistuin rentoutumaan niin hyvin, että torkahdin joka supistuksen välissä. Mies valvoi koko yön. Kun havahduin kipuun, hän auttoi minut sängystä ylös, niin että pystyin siirtymään sängyn päähän. Nojasin päätyy, hengitin syvään ja heijasin itseäni puolelta toiselle. Kipu tuntui kiristävänä vanteena alavatsalla ja kipua helpotti, kun mies seisoi takanani ja hieroi alavatsaa. Sitten menin oksentamaan tai suoraan takaisin sänkyyn. Mies oli kirjoittanut ruutuvihon reunaan "helvetillinen yö" ja "Hän on tosi rohkea, ei musta olis tuohon".

Siirryimme synnytyssaliin klo 4.30. Kohdunsuu oli 4-5 cm auki. Seuraavan kerran tilanne katsottiin klo 6.30 ja kohdunsuu oli auki vasta 6 cm. Klo 7.30 tuli lääkäri paikalle toteamaan, että kohdunsuu ei ole auennut yhtään lisää. Aloin saada oksitosiinia. Makasin vuoteella, istuin välillä keinutuolissa, kävelin ympyrää ja oksensin. Silloin tällöin hengittelin supistusten aikana ilokaasua. Olo oli väsynyt, olinhan valvonut jo yli vuorokauden. Kätilö oli kysynyt aikaisemmin, että haluaisinko jämerämpää kivunlievitystä, mutta en ollut siihen vielä valmis. Klo 9.00 pyysin epiduraalin. Mies sanoi, että anestesialääkäri oli ollut melkoinen medicine-man, kun hän oli tullut saliin kasvosuojus roikkuen, pientä pakkia kantaen ja alkanut puuhastella selkäni takana. Kätilö ihmetteli lääkärille, että kylläpäs hän antoi minulle reilun annoksen, mutta lääkäri sanoi siihen vain: "No, tämä on nyt niin laihaa sotkua". Epiduraalin laitto tuntui inhottavalta, mutta se euforia, jonka siitä sain, oli melkoinen. Kaikki kivut hävisivät ja tilalle tuli tunnottomuus. Supistukset tuntuivat vain pienenä puristavana tunteena jossain kohdunsuun tienoilla. Makasin ihan ihmeissäni ja kieltämättä olo oli rentoutunut ja hyvä. Nukahdin. Epiduraalin vuoksi verenpaineeni oli laskenut rajusti, se oli pahimmillaan 86/57. Sain siihen lääkettä, joka oli vaikuttanut nopeasti.

Klo 10.00 kohdunsuu oli auki 6 cm, klo 11.30 se oli auki 6-7 cm, eli edistystä ei tapahtunut. Olin saanut oksitosiinia todella paljon, mutta se ei auttanut. Kohtuni oli väsynyt ja supistukset hiipuneet. Klo 12.20 tuli lääkäri jälleen luokseni ja hän sanoi, että kohdunsuu täytyy venyttää käsin. Ponnistin supistuksen aikana ja lääkäri venytti kohdunsuuta samaan aikaan kädellä. Saimme sen auki 10 cm:iin. Tämä ei olisi todennäköisesti ollut mahdollista ilman puudutusta. Epiduraali poistettiin klo 12.40 ja jäimme odottamaan puudutuksen häviämistä, että pääsisin ponnistamaan. Klo 13.30 yritin pissata, mutta en jostain syystä saanut pissaa tulemaan. Kuulin myöhemmin, että se johtui epiduraalista. Minut jouduttiin katetroimaan. Sain siitä jälkitautina virtsatientulehduksen.

Klo 13.50 kätilö sanoi, että voisin kokeilla ponnistamista. Olin edelleen niin puutunut, että en tuntenut oikeastaan mitään. Sain siis heittää hyvästit sille asennolle, josta olin haaveillut etukäteen, eli polvillaan sängyllä, nojaten ylösnostettuun sängynpäätyyn. Ensin kokeiltiin ihan perinteistä sukka-asentoa, sitten potkua haettiin jakkaralta, joka osoittautui tosi hyväksi. En vieläkään tuntenut supistuksia eikä minulla ollut tarvetta ponnistaa. Ponnistusvaihe menikin pääpiirteittäin niin, että mies katsoi käyriltä, milloin mulla oli suppari ja minä ponnistin kolme kertaa peräkkäin. Vedin vain keuhkot täyteen ilmaa ja työnsin vatsalihaksilla sinne peräaukon suuntaan niin paljon kuin ikinä jaksoin. Kätilö ei ollut kovin toiveikas jaksamiseni suhteen, koska ponnistamisen tarve puuttui kokonaan. Sektion mahdollisuus roikkui ilmassa. Mutta minä vain ponnistin. Klo 14.30 siirryin takaisin pedille ja kätilö kertoi ilahtuneena, että vauva on tullut jo hyvää vauhtia alaspäin. Loppurutistukseen hän haki toisen kätilön. Olin puoli-istuvassa asennossa, jalat kätilöiden lanteilla. Vedin koukussa olevia jalkojani itseeni päin ja ponnistin apinanraivolla. Kätilö kysyi, että mitä mieltä olen episiotomiasta ja sanoin, että leikkaa vaan. Miehen mielestä se oli ollut hurjannäköistä touhua.

Sitten alkoikin tapahtua, näkyviin ilmestyi pieni pää, joka oli tuuhean mustan tukan peitossa. Se antoi minulle voimia loppumetreille ja sain koko pään tulemaan esiin pian. Sitten sainkin ponnistaa kevyemmin ja vauvan loppuvartalo solahti ulos. Kello oli 14.59, synnytys oli kestänyt 15 h, ponnistusvaihe 1 h 10 min. Siinä hän makasi, sinertävänä ja ihan lapsenkinan peitossa ja äänteli hyvin naisellisesti pehmeällä äänellä. Kurkimme miehen kanssa jalkoväliin ja minä hihkaisin yllättyneenä: "Tyttö!". Napanuora oli lyhyt, mutta sentään niin pitkä, että tyttö ylettyi makaamaan rinnallani. Hän katsoi suoraan silmiini. Taisin ihan täristä liikutuksesta. Tuoreen isin silmissä kimmelsi kyyneleet. Kymmenen minuutin ikäisenä vauva alkoi maiskuttaa suutaan ja työnnellä kieltään ulos suusta. Kohta saisin imettää.

Idylli ei ollut kuitenkaan täydellinen, istukka ei suostunut tulemaan ulos. Mahaani kävi painelemassa tuskallisesti varmaan kolme eri kätilöä. Kipu oli suunnaton ja minusta tuntui, että en kestäisi sitä enää yhtään. Vuodin paljon verta ja istukan syntymisen dead-lineksi annettiin klo 16, sen jälkeen joutuisin leikkaussaliin.

Imetin pientä tyttöäni ensimmäistä kertaa kun hän oli puolen tunnin ikäinen. Tuntui aivan ihmeelliseltä, että minun rinnastani tuli hänelle ruokaa. Kätilö kyseli, että tuleeko synnytyksestä mieleen jotain kysyttävää. Eipä meillä ollut mitään sen kummempaa kysyttävää. Kiitimme häntä lämpimästi. Hän sanoi, että minussa oli ollut voimaa kuin pienessä kylässä ja hän ei ollut jaksanut uskoa, että pystyisin tahdonvoimalla ponnistamaan vauvan maailmaan. Hänen sanansa tuntuivat todella hyviltä.

Tunnin armonaika oli kulunut umpeen, istukka ei ollut suostunut irtoamaan ja minun matkani johti kohti leikkaussalia. Tyttö vietiin pois rinnaltani ja mies silitti hiuksiani. Pian me taas näkisimme. Kätilö arvioi, että parin tunnin kuluttua olisin osastolla. Leikkaussalissa sanoin nukutuslääkärille, että olen niin väsynyt, että en taida tarvita edes nukutusta, nukahdan ihan muutenkin. No, nukuttivathan he minut. Viimeinen muistikuvani oli, kun katsoin vasenta kättäni, joka oli ihan lapsenkinan peitossa. Melkein ensimmäinen mielikuvani heräämisen jälkeen oli puolestaan se, että joku oli pyyhkinyt lapsenkinan pois kädestäni. Sanoin heräämössä hoitajalle, että olen valvonut maanantai-aamusta saakka ja että taidan nukahtaa uudelleen. Minulle oli tuotu pussillinen punasoluja, sillä olin menettänyt verta 1.4 litraa. Hb oli 78. Luulin, että istukan irrottamista varten olisi tehty vatsaan viilto, mutta se olikin otettu kädellä alakautta. Hyvä niin, sillä epparihaava paranee nopeasti.

Havahduttuani unesta, kyselin hätääntyneenä kelloa ja sain tietää, että isi ja pikkuneiti ovat odottaneet minua osastolla neljä tuntia. Sieltä oli jo soitettu heräämöön ja kerrottu, että neidillä alkaa olla kova nälkä. Ilokseni sain kuulla, että olimme saaneet perhehuoneen. Synnärillä oli ollut melkoinen action-päivä ja olimme saaneet huoneen, joka oli juuri vapautunut. Siellä isi oli istunut sen neljä tuntia nojatuolissa, pieni kapaloitu tyttö sylissään ja ollut todella huolissaan minusta. Onneksi pääsin heidän luokseen ennen kuin tyttö ehti tuskastua nälkäänsä. Isi kertoi, että silittämällä hiljaa ja hellästi neidin otsaa hän rauhoittui. Seuraavakin yö oli miehelle rankka, sillä minä olin niin väsynyt ja sekaisin, että heräsin vain imettämään. Kaikkiin kitinöihin en edes reagoinut. Mies valvoi kolme vuorokautta putkeen nukkumatta silmänräpäystäkään. Koska olin aamulla jo ihan kohtuullisessa kunnossa, lähetin hänet kotiin nukkumaan. Oli aika minun ja pikkuneidin tutustua toisiimme.

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy