Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Talvimyrskyn silmään syntyi menninkäinen

Edellisenä päivänä olimme käyneet neuvolassa, viikkoja 39+6. Vauva oli laskeutunut, mutta muuten ei tuntunut erikoiselta. Varmuuden vuoksi varasimme ajan seuraavalle perjantaille, sitten olisikin jo yliaikaa. Jo parin viikon ajan joka yö mieheni pomppasi pystyyn kuin ohjus valmiina syöksymään sairaalaan heti jos käänsin kylkeä tai mutisin jotain. Herttaista suojeluintoa!

Illalla kävin ystäväni luona kylässä, ja tuskin mahduin mahoineni penkin ja ratin väliin. Hihittelin sitä itsekseni ajellessani, olo oli ihan hyvä. Velikin soitteli ja tiedusteli olenko vielä yhtenä kappaleena. Vielähän sitä.

Kotona söimme pizzaa ja kävimme keskiyöllä kävelyllä koiramme kanssa lumisateessa. Olo oli seesteinen, jotenkin arvoituksellinen. Luontokin näytti niin rauhalliselta. Olin haikea; kohta emme ole enää kahden emmekä tiedä miten elämä muuttuu. Silti tahdoin jo kovasti vauvan syliini, siihen hän kuuluu!

Mies jäi vielä tekemään töitä kun menin nukkumaan. Kuudelta hän kömpi viereeni ja tuskin oli korvallensa kallistunut kun supistukset alkoivat. Ensikertalaisena olin hämilläni, mitä tapahtuu: kuin kuukautiskipuja mutta tuhat kertaa voimakkaampina. Oli ikävää pyytää miestä nousemaan heti, mutta supistukset olivat heti säännöllisiä ja kestivät kauan. Ihmettelin vielä vauvan täsmällisyyttä, oli juuri laskettu päivä.

Minä menetin heti kirkkaan järkeni, sillä supistukset veivät voimat ja pistivät oksentamaan. Konttasin olohuoneessa vadin ääreellä kun mies yritti saada laskettua supistusten väliä. Olin lukenut, että liikunta auttaa kestämään kipua joten kiihkeästi yritin pysyä edes jotenkin liikkeessä. Onneksi hän raahasi minut lämpimään suihkuun, se helpotti ja olisin voinut olla siellä koko aamun, mutta mieheni hoputti meitä lähtemään. Olin sitkeästi sitä mieltä, että ensikertalaiset lähetetään kuitenkin kotiin enkä suostunut. Vihdoin mies lähti viemään koiraa naapuriin ja sillä välin minä kävin sänkyyn pitkäkseni. Ah sitä autuutta! Vaikka supistukset tuntuvat edelleen helvetillisiltä, kestin ne huomattavasti paremmin täysin liikkumatta. Siksipä mies palattuaan sai suorastaan raahata minut autoon, en olisi tahtonut nousta uudelleen liikkeelle.

Olin halunnut luonnonmukaisen synnytyksen, mutta autossa oli niin tukalaa, että ajattelin vaativani heti kaiken lääkityksen mitä sairaala voi tarjota! Mikään matka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä kuin reitti parkkipaikalta synnytysosastolle... olisin voinut synnyttää vaikka autoon, kunhan ei olisi tarvinnut kävellä.

Hassua sekin, että supistukset veivät minulta puhekyvyn. Vaivoin saatoin puristaa sanan jos oli pakko, mutta koko ajan mieheni hoiti puhumisen, niin vastaanotossa kuin kätilönkin kanssa. Muutenkin olo oli sumuinen, en muista tarkkaan mitä he puhuivat tai mitä ylipäänsä ympärilläni tapahtui.

Kävi ilmi että olimme ihan oikeaan aikaan sairaalassa, olin kolme sormea auki. Kello oli kahdeksan kieppeillä, vaikka oma ajantajuni oli kyllä kateissa. Vesi olisi tuntunut lohdulliselta, mutta minut vietiin suoraan saliin. Toinen pitkä jotos olikin matka valmistelusta saliin, kirosin kätilöä joka ei ollut huomaavinaan tuskiani. No, ei kai mitään limousiinikyytiä ollut odotettavissakaan...

Saliin jäimmekin kahdestaan, ja heti makuulle päästyäni tuska helpotti. Tottakai supistukset olivat edelleen kipeitä, mutta sain jopa nukuttua välit, vaikkeivät ne pitkät olleetkaan. Aina supistuksen tullessa hengitin sen pois, aina se meni ohi. Kannoin huolta miehestäni, siinä hän istui sitkeästi vieressä vaikkei ollut nukkunut vuorokauteen. Yritin pysyä hereillä viihdyttääkseni häntä (miten hullua!) mutta onneksi väsymys vei.

Aina välillä kätilö vilkaisi miten edistymme, muuten salissa oli hiljaista ja rauhallista. Ulkona riehui talvimyrsky, meillä oli hämärä pesä sinisten kaakeleiden keskellä. Kun lääkäri kävi tarkistamassa tilanteen, hän ehdotti kalvojen puhkaisua jouduttaakseen synnytystä. Ihan kuin emme olisi jo tarpeeksi nopeita! En suostunut, kaikki sujui kerran hyvin enkä tahtonut siitä yhtään kivuliaampaa. Vähän ennen yhtätoista aamulla alkoi ponnistuttaa, samalla kivut hävisivät. Kätilö tuli auttamaan, ja koska olin täysin auki, sain aloittaa esikoisemme maailmaansaattamisen viime vaiheen. Ponnistussupistuksia tuli vain kolme, mutta vartin välein. Odottaminen tuntui jotenkin typerältä, katsoin mahaani joka oli valunut jalkoväliin. Vasta viimeisillä hetkillä kalvot puhkesivat ja kätilö sanoi veden olevan vihreää, siis oli kiire saada vauva ulos. En halunnut itseäni leikattavan, joten sain viisi minuuttia aikaa. Parin minuutin kuluttua ponnistin viimeisen kerran, ja kummallisen äkkiä solahti poikamme maailmaan. Hänellä ei ollut hätää, ja pienen parkaisun jälkeen sain hänet rinnoilleni. Suloinen pieni poika, isänsä näköinen hurmuri. Kello 11.25, talvimyrskyn tyveneen hetkeen, meidän enkelimme saapui kietomaan vanhempansa pikkusormensa ympärille. Miten toista voi rakastaa näin paljon, vaikka juuri olemme tavanneet?

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy