Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Pitkätossun syntymä

Vuorokausi oli juuri vaihtunut perjantaiksi. Raskausviikkoja oli silloin kasassa 36+6. Olimme käymässä nukkumaan. Kuulostelin Pitkätossun liikkeitä ja niiden sijaan alamasussa tuntui pieni napsahdus. Vähän ihmettelin sitä ja ajattelin puolihuolimattomasti, että vähän vastaavasta napsahduksesta ovat puhuneet ne, joilta on vedet menneet.

Leikin ajatuksella, että mitä tekisin jos synnytys alkaisi nyt. Totesin, että taitaisin mennä paniikkiin enkä yhtään tietäisi mitä pitää tehdä ja olin tyytyväinen kun ei vielä tarvitse moisia miettiä. Sitten kuitenkin tunsin, kuinka pöksyihin lirahti vähän jotain. Kävin vessassa ja ihmettelin pientä märkää läikkää housuissa.

Ajattelin vähän seurailla tilannetta josko se sittenkin olisi lapsivettä. Menin tietokoneelle ja onneksi varmuuden vuoksi laitoin tuoliin muovipussin ja istuin paksun pyyhkeen päälle. Kirjoittelin sähköpostia kun tunsin oikein kunnon holahduksen. Tuolilla ollut pyyhe kastui oikein kunnolla eikä oikein riittänytkään. Soitin Haikaranpesään ja vuorossa ollut kätilö kehotti menemään näytille synnyttäjien vastaanottoon ja mahdollisesti sitten ehkä voisimme sitä kautta päästä Haikaranpesään.

Menin herättämään isännän ja päätimme lähteä Kättärille yhdessä. Soitin lapsenvahdille, joka oli juuri menossa nukkumaan. Hän oli heti tilanteen tasalla ja ponkaisi autolla meille hakemaan esikoista heille hoitoon. Pakkailin viimeisiä kamppeita ja koitin vähän myös pötkötellä petissä kun vähän pelotti tieto siitä, ettei vauva ollut ainakaan vielä keskiviikkona ollut kiinnittynyt ja sehän tietää vesien menon jälkeen riskiä napanuoran jäämisestä puristuksiin vauvan pään ja kohdunsuun väliin. Pötkötellessä tuntui muutama heikko supistuskin. Lapsenvahti jäikin sitten meille nukkumaan ja me lähdimme matkaan.

Kättärillä synnyttäjien vastaanotossa meitä oli vastassa ihan mukavan oloinen kätilö, joka laittoi minut heti petiin sydänääni ja supistuskäyrään. Siinä maatessa ne vähätkin supistukset sitten hävisivät melkein kokonaan. Ensimmäisen tunnin aikana Pitkätossun sydänäänikäyrä oli liian tasainen eikä myöskään liikkeitä tuntunut. Lääkärikin kävi meitä ja sitä käyrää katsomassa, muttei tuntunut olevan huolissaan.

Jonkin ajan kuluttua Pitkätossu ilmeisesti heräsi kun liikkeitä alkoi tuntua ja käyräkin muuttui hyväksi. Tässä vaiheessa kohdunsuu oli yhdelle sormelle auki ja kanavaa jäljellä noin 2 cm eli ei juurikaan muutosta pari päivää aikaisemmin neuvolassa tehtyyn sisätutkimukseen verrattuna.

Puoli viideltä aamulla, parin tunnin seurannan jälkeen, meidät siirrettiin osasto 4:lle, joka on synnyttämättömien osasto. Isäntä kävi vielä ostamassa hiukopalaa läheiseltä huoltsikalta. Yritimme sitten nukkua, mutta ei siitä oikein ainakaan minun osaltani tullut mitään kun vähän supistelikin ja sitten aina kun meinasin just nukahtaa niin tuli joku ottamaan verinäytettä, kyselemään supistuksista tai jotain muuta.

Puoli kahdeksalta hoitaja tutki masua ja totesi Pitkätossun olevan vielä aika ylhäällä eikä pää ollut vielä kunnolla kiinnittynyt. Antoi kuitenkin luvan mennä kävellen aamupalalle.

Aamupalan jälkeen otettiin taas kolmisen varttia supistus- ja sydänäänikäyrää. Supistelikin vähän paremmin. Piuhoista päästyäni supistukset kuitenkin pian lakkasivat. Lääkäri kävi heti aamupalan jälkeen. Hän antoi luvan mennä itse vessaan ja syömään yms. mutta muuten pitäisi lähinnä köllötellä kun ei vauva ollut vieläkään kiinnittynyt.

Aamupäivällä nukuin sen, minkä lieviltä supistuksilta sain nukutuksi. Lounaan jälkeen supisteli jonkin aikaa n. 6 minuutin välein, mutta sekin ilo loppui aika pian. Klo 13.30 kohdunsuu oli 3 cm auki ja kanava kadonnut, mutta sellainen paksu reuna kuitenkin oli jäljellä. Ja supistukset tipo tiessään :-(

Iltavuoroon tuli topakka kätilö, joka meidän kanssa juteltuaan tokaisi iloisen reippaasti, että nyt kuulkaas synnytetään. Hän halusi lyödä vetoa siitä, että vauva syntyy vielä sen vuorokauden puolella. Kun vauvakin oli jo kiinnittynyt ja laskeutunut niin hän päästi meidän kävelylle kehotellen pysyttelemään sillä etäisyydellä, että Kättärin rakennus näkyy.

Kävelimme syksyisen kauniissa metsässä ja idyllisellä puutaloalueella. Teimmepä tuttavuutta suloisen kissanpennunkin kanssa. Samalla reissulla pääsimme soittamaan lapsenvahdille, joka kertoi esikoisen viihtyvän mainiosti.

Puoli viiden kieppeillä olimme takaisin osastolla. Kävely oli tehnyt supistuksille hyvää ja nyt tuntuivat taas ihan napakoilta. Kohdunsuu oli nyt auki 4-6 cm (pystyi kuulemma venyttelemään ihan miten vain. Puolisen tuntia ennen ruokailua olin taas supistus- ja sydänäänipiuhoissa.

Suostuin lopulta myös siihen, että laitetaan ruokailun jälkeen vesiperäruiske. Ensin sitä kovin vastustin kun en tiennyt sillä olevan synnytystä edistävää vaikutusta. Tomera kätilömme kertoi, että kunnon vesiperäruiske tyhjentää suolen, joka taas antaa kohdulle tilaa työskennellä ja sitä kautta voimistaa supistuksia. Aiemmin tuota peräruisketta olen kuullut perustellun vain sillä, ettei suoli sitten tyhjentyisi ponnistusvaiheessa. Hurja määrä sitä vettä "sinne" laitettiin (1,5 litraa!), mutta ei se onneksi niin kamalaa ollut kuin miltä se etukäteen kuulosti. Onneksi toimenpidehuoneessa oli vessanpytty ihan sen toimenpidelaverin vieressä, yhtään pitemmälle ei olisi kyllä ehtinyt…

Vartin yli kuudelta kohdunsuun tilanne oli edelleen n. 5 cm auki, mutta se reuna oli ohentunut. Kätilön mielestä oli aika siirtyä synnytyssaliin joko Haikaranpesään tai synnytysosastolle.

Saimme kuulla, että Haikaranpesä ei meitä huoli, vaikka hoitaja oli yrittänyt tosissaan puhua meitä sinne ja että tavallisella synnytysosastolla on täyttä. Ihan mielelläni olimme omassa huoneessa ja omassa rauhassa eikä vielä tuntunut olevan kiirettä mihinkään. Supistukset olivat jo ihan kunnolla kipeitä, mutta kun sain olla rauhassa, onnistuin pääsemään siihen paljon puhuttuun synnyttämisen mielentilaan, jossa kivusta suorastaan nauttii.

Haikaranpesän menettäminen tosin harmitti aika lailla. Emme mitenkään ymmärtäneet, miksi sinne ei voitu päästä. Vesien menosta ei ollut vielä vuorokautta eikä muutenkaan ollut mitään ongelmaa. Kai se oli siitä yhdestä päivästä kiinni.

Vähän vaille kahdeksalta pääsimme sitten synnytysosastolle. Vastassa oli kätilö ja harjoittelija, joista kummastakaan en oikein pitänyt. Kukaan ei kysynyt, haluammeko harjoittelijan olevan paikalla ja varsinainen kätilö kävi vain tiukimmissa käänteissä meitä katsomassa ja jakamassa minusta ärsyttävän ehdottomia määräyksiä. Ihan asiallisia juttuja ne varmasti olivat, mutta tyyli sai mun niskakarvat pahasti pystyyn.

Harjoittelija oli varmasti ihmisenä ihan ok, mutta siinä tilanteessa kaikkien asioiden perusteellinen kyseleminen, vaikka ne luki papereissa selkokielellä ja protokollan läpikäyminen harmitti tosissaan. Juuri siksi olin ko. paperin tehnyt, ettei tarvitsisi sitten kesken synnytyksen selittää ja pitää puoliaan. Tiesin jo esikoisen synnytyksestä olevan sellainen synnyttäjä, joka ei osaa siinä tilassa pitää puoliaan tai edes kertoa toiveista kovin selkeästi.

Olisin halunnut olla rauhassa, keskittyä ja kävellä. Siihen ei vain tuntunut järjestyvän mahdollisuutta. Olin piuhoissa kiinni ensin puolitoistatuntia eli kahdeksasta puoli kymmeneen. Sentään vuoteen viereen pääsin vähän seisoskelemaan. Pikaisesti pääsin sitten hartaasti toivomaani suihkuun, mutta sieltäkin patisteltiin vartin päästä pois, että taas saadaan yövuoroon tulevalle kätilölle otettua käyrää.

Mä aloin olla jo räjähdyspisteessä niiden käyrävouhotusten kanssa. Yhtä käyrää koko touhu. Ensin ei arvon synnytyssalikätilöille kelvannut juuri hetkeä aiemmin synnyttämättömien osastolla otettu käyrä (1/2 h) kun he haluavat ottaa oman (1,5 h). No, sitten yökätilöllekin piti olla omaa (45 min). Miksi ei voitu vaikka kuunnella hetki ja päästää sitten taas liikkumaan? Voi kuinka kaipasin sitä Haikaranpesään muutenkin ja etenkin siellä käytössä olevaa langatonta seurantaa!!

Kymmeneltä oli vuoronvaihto. Onneksi yövuoroon tulleen kätilön kanssa tuntui synkkaavan paljon paremmin. Puoli yhdeltätoista sitten vihdoin viimein pääsin piuhoista irti ja saimme vielä luvan lähteä vähän kävelyllekin alakertaan. Menimme sen verran ulos, että saimme vähän raitista ilmaa ja samalla soitettua lapsenvahdille. Hän olikin juuri saanut esikoisen nukkumaan ennätyshelposti ja saatoimme sen puoleen henkäistä helpotuksesta.

Kävely tuntui voimistavan taas supistuksia, vaikka kätilö olikin sitä mieltä, ettei moiset juuri vaikuta. Alkoi tehdä tosi kipeää ja väsytti ihan hirveästi kun edellinenkin yö oli mennyt valvoen eikä päivällä nukkumisesta oikein ollut tullut mitään. Alkoi tuntua siltä, etten sillä menolla jaksa pitkään.

Viimeinen niitti reippaudelleni oli se kun kuulin, ettei kohdunsuulla ollut tapahtunut juuri mitään… 7 cm auki. Päädyin ottamaan epiduraalin, vaikka kuinka olin haaveillut pärjääväni ilman sitä. Sain tippakanyylin kädenselkämykseen, jotta myöhemmin sitä kautta voitaisiin sitten laittaa oksitosiini tippumaan. Varsin vauhdikas anestesialääkäri tuli tuossa tuokiossa ja laittoi puudutuksen niin näppärästi, että vain yhden supistuksen verran jouduin siinä kippurassa kärvistelemään.

Epiduraali vei kivut vähäksi aikaa kokonaan. Nukuimme vähän yli tunnin, minä sängyllä ja mies kiikkustuolissa nuokkuen. Sitten alkoivat supistukset tuntua taas kipeiltä ja tehokkaammilta. Kohdunsuun tilanne ei kuitenkaan ollut edennyt. Pyysin ja sain lisää puudutetta. Lisääminen kävikin helposti kun piuha oli jätetty selkään paikoilleen ja ainetta vain ruiskutettiin lisää letkuun. Helpotti kummasti.

Aikaa kului ja supistukset alkoivat taas tuntua kovemmille. Oksitosiiniakin tiputettiin aika vauhdilla tippaletkuun jo tässä vaiheessa. Pian alkoi painon tunne pepun tienoilla tuntua sietämättömältä, mutta ponnistamisen tarvetta en tuntenut.

Siirryin jakkaralle. Olo siinä miehen sylissä tuntui hyvälle. Ponnistamisen tarvetta ei edelleenkään tuntunut ja kätilö antoi luvan edetä ihan omaan tahtiin. Tahdon voimalla ja supistusten tahtiin siinä sitten ponnistelin. Taisivat olla elämäni pisimmät 4 minuuttia. Jossain vaiheessa alapäässä tuntui siltä, että olin valmis lopettamaan koko touhun siihen paikkaan, varsinkin kun luulin homma olevan vasta ihan alussa. Ihmeekseni sieltä kuitenkin putkahti hurjan kinainen tytön tylleröinen. Vauva alkoi hengittää hyvin itse ja pääsikin siitä suoraan äidin syliin.

Siirryimme kätilöiden ja miehen tukemana sängylle köllöttämään. Isi katkaisi napanuoran kätilön avustamana. Vauva oli heti hurjan pirteä ja nousi pari kertaa jopa kontalleen ihan kuin olisi lähdössä liikkeelle. Ehkä jo heti siinä vaiheessa olisi pitänyt kokeilla ensi-imetystä, mutta olin vielä liian pökerryksissä kaikesta, jotta olisin tajunnut tarjota rintaa.

Kätilö luotti siihen, että minulla on homma hanskassa kun olin juuri ennen ponnistusvaihetta sanonut, etten halua pitää ensi-imetyksellä kiirettä vaan odotellaan jotta vauva on valmis. No, Pitkätossu olisi ollut valmis ennen äitiä. Nyt jälkikäteen olen videolta nähnyt, että vauva hamusi todella mallikkaasti siinä heti syntymänsä jälkeen. Sitten kun vähän hengähdettyäni kokeilin tarjota rintaa ei Pitkätossu jaksanut enää kiinnostua koko hommasta.

Sitten otettiin pituus ja paino (49 cm ja 3365 g) ja puettiin päälle. Kätilö vain pyyhki enimpiä kinoja pois, mutta ei kylvetetty kun vauva oli muuten puhdas. Yritin imetystä uudelleen, mutta tuloksetta.

Kävin suihkussa ja sitten saimmekin makoisan aamupalan. Maistui tosi hyvälle, vaikka väsymys painoi jo ihan tosissaan eikä leipä meinannut pysyä käsissä, kahvikupista puhumattakaan. Pitkätossukin oli jo unten mailla.

Synnytysosastolta meidät sitten ohjattiin osasto 6:lle suunnilleen kello 6 kieppeillä. Luulimme saavamme heti perhehuoneen, mutta mitä vielä. Minulle näytettiin kyllä sänky, mutta mies pistettiin menemään kotiin. Mua hirvitti ihan kamalasti päästää häntä ajamaan niin väsyneenä. Olisivat saaneet minun mielestä tarjota hänelle vaikka patjaa lattialle jos ei muuta ollut. Muutenkin tuntui kurjalle kaiken sen juuri yhdessä koetun jälkeen jäädä kaksistaan vauvan kanssa.

Hurjasta väsymyksestä huolimatta uni oli varsin katkonaista. Nousinkin puoli kahdeksalta aamupalalle ja sen jälkeen jutustelin vierustoverin kanssa yms. Imetystäkin kokeilin monta kertaa, mutta ei siitä tullut mitään. Vauvaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa… eikä myöskään henkilökuntaa. Vauva ei edes avannut suutaan, saati hamunnut oma-aloitteisesti, henkilökuntaa taas ei edes näkynyt.

Lounaan jälkeen torkuin pari tuntia ja heräsin jomottavaan päänsärkyyn, joka oli alkanut jo aamupäivällä ja johon olin jo ottanut Panadoliakin. Pyysin uutta lääkettä, joka luvattiin tuoda vaan ei sitä koskaan tuotu. No, päänsärkykin meni sitten itsekseen ohi.

Imetys ei sujunut edelleenkään. Meidän omahoitaja ei selvästikään oikein ollut hommansa tasalla. Mitään järkeviä neuvoja en häneltä saanut, mutta kylläkin painostusta siihen, että homma pitäisi nyt kiireesti saada toimimaan kun on noita riskitekijöitäkin (syntymä 27 tuntia vesien menon jälkeen ja vähän ennenaikainenkin). Onneksi olin käynyt juuri vähän ennen synnytystä Imetyksen perustietokurssia, jossa oli näistäkin asioista ollut juttua.

Riisuin vauvan vaippasilleen ja avasin oman yöpaitani etumuksen. Menimme yhdessä peiton alle. Hieroin vauvan ikeniä puhtaalla pikkurillillä ja kutittelin vähän kitalaesta, jotta sain ärsytettyä imemisrefleksiä. Siitä sitten kiiruusti vaihto rintaan. Ote oli huono eikä vauvaa oikein tuntunut kiinnostavan. Jos vauva ottikin jonkinlaisen imuotteen niin se irtosi melkein heti. Välillä lepuuttelimme ja sitten herättelin vauvaa taas imemisharjoituksiin. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen se alkoi sujua jo paremmin!

Isäntä tuli iltapäivällä esikoisen kanssa ja saimme kuin saimmekin perhehuoneen! Tai siis osastolla oli niin paljon tilaa, että saimme kokonaisen normaalin sairaalahuoneen käyttöömme. Kaksi korkeaa sairaalan sänkyä laitettiin vierekkäin ja joku löysi jostain sellaisen vaahtomuovipatukan siihen väliin, joka täytti vuoteiden välisen raon hienosti. Esikoinen sai myös oman pinnasängyn, mutta ei hän siellä viihtynyt vaan nukkui meidän välissä. Aika täyttä meillä oli kun vauvakin nukkui mun vieressä sängyllä, mutta sopu tilaa antoi. Tuolien selkänojista sain rakennettua vauvalle laidan niin, ettei putoamisvaaraa ollut.

Lauantai-ilta oltiin ihan oman perheen kesken. Toivuttiin rauhassa edellisyön koitoksesta ja tutustuttiin uuteen perheenjäseneen. Esikoinen suhtautui hienosti, halusi paijata koko ajan siskoa ja syliinkin hän halusi vauvan ottaa ja saikin häntä sylitellä aikuisen tukemana.

Vauvasta otettiin verikokeita, mutta hoitajat eivät oikein selittäneet, mitä tehdään ja miksi. Saati, että olisivat kertoneet tuloksista. Vasta seuraavana päivänä, joka oli siis sunnuntai, kävimme itse kyselemässä kansliasta asiasta. Saimme kuulla, että vauvan tulehdusarvoja seurataan siksi, että lapsivesien menosta syntymään oli yli 24 tuntia. Omahoitajamme kuunteli vierestä eikä sanonut mitään.

Maanantaina olikin sitten heti aamusta lääkärintarkastus. Toivoimme pääsevämme mahdollisimman pian kotiin. Lääkäri määräsi jos jonkinlaisia kokeita… silmien rähmästä otettiin bakteeriviljely, taipeiden näppyjen eritteestä myös. Bilirubiiniarvojen mittauksen vuoksi taas verikoe kantapäästä jne. Ei lopu sillä menolla hommat labrasta. Kokeiden tulos ratkaisisi kotiin pääsyn.

Bilirubiiniarvo oli sitten 242 ja valohoitorajaksi kerrottiin 240. Esikoisella oli aikoinaan huomattavasti korkeampi arvo, mutta valohoitoa ei katsottu tarpeelliseksi. Hämmästelimme tätä hoitajille ihan ääneenkin, mutta kukaan ei heti selittänyt, että valohoitoraja määräytyy raskausviikkojen mukaan eli esikoisen hoitoraja oli huomattavasti korkeampi kun raskausviikkoja oli silloin vähän enemmän kuin nyt Pitkätossulla. Kuulimme tämän sitten vasta pari päivää myöhemmin.

Valohoitohärveli kärrättiin huoneeseemme n. klo 14 ja Pitkätossun sänky laitettiin sinne härvelin alle. Vauva sai sellaisen hassun silmäsuojan päähänsä ja riisuttiin vaippasilleen. Ennen valoihin joutumistaan hän oli jaksanut syödä ihan hyvin suoraan rinnasta. Valoihin jouduttuaan hän ei kuitenkaan syönyt enää kovin tarmokkaan tuntuisesti.

Lääkäri oli jo aamulla suositellut lisämaidon antamista varmuuden vuoksi. Luovutusmaitoakin tarjottiin, mutta onneksi sitten joku hoitaja (ei omahoitajamme) älysi, että voisin koittaa lypsää itse. No, siihen suostuin mielihyvin.

Pumppaaminen onnistui hyvin eikä luovutusmaitoja tarvittu. Siitä tuli kylläkin erimielisyyttä, että tarjotaanko lisämaito vauvalle tuttipullosta vai hörppyyttämällä. Itse ehdottelin ruiskua, mutta sitä en saanut, vaikka kuinka yritin kinuta. Hörppyyttäminen ei sujunut ollenkaan ja sitten sain sen ruiskunkin lopulta. Tosin vakuuttelujen kera, ettei se pullon antaminen haittaa ollenkaan imuotetta kun vauva kerran syö jo rinnastakin. Joopa joo, uskoo ken haluaa.

No, ei maistunut lisämaito ruiskustakaan. Illalla alkoi vauvaa taas imuttelu kiinnostaa ihan uudella tavalla ja uskoin itse, että vauva saa suoraan rinnasta tarvitsemansa. Hoitaja ei uskonut vaan kehotti käymään syöttöpunnituksilla. Siellä sitten ravasin osaston toisella puolella vauvanhoitohuoneessa vaa'alla seuraavat kaksi vuorokautta rättiväsynä ja selkäkipuisena punnitsemassa nälkäänsä karjuvaa lasta.

Maanantain ja tiistain välisestä yöstä alkaen Pitkätossu halusi syödä n. 2 tunnin välein. Suositus syöttöväliksi oli kylläkin 3 tuntia, mutta ei minusta ollut huudattamaan. Ei vaikka hoitaja niin kehui, että nämä valohoidetut lapset kehittävät itselleen niin hienon 3 tunnin rytmin, joka sitten helpottaa elämää kotonakin. Ja pah, meidän vauva saa ruokaa just niin usein kun on nälkä ja sillä hyvä.

Käveleminen oli selkäkivun vuoksi vaikeaa, eikä Pitkätossun sänkyä saanut kovin helposti irti valohoitohärvelistä. Oli siis kannettava hänet ja se pelotti kun tuntui, että jalat voi pettää alta milloin vain. Osaston sääntönä oli, ettei vauvaa olisi saanut kantaa käytävällä lainkaan. Kukaan hoitajista ei kuitenkaan tarjonnut apua, vaikka näkivät mun siellä vauva sylissä konkkaavan, enkä mä syystä tai toisesta osannut pyytää apua. Viisainta olisi varmaan ollut pyytää toista vauvansänkyä kuljetuksia varten tai sitten soittaa joka kerta hoitaja kantamaan. Pelkäsin kai sitä, että eivät antaisi syöttää niin usein kun se tiheämpi syöttäminen on poissa valoissa olemisesta.

Punnituksien mukaan Pitkätossu sai keskimäärin 30-40 grammaa maitoa syötöllä. Se sentään oli hoitajankin mielestä ihan riittävästi eikä lisämaitoa enää tyrkytetty. Lypsyllä kävin kuitenkin varmuuden vuoksi, jotta jääkaapissa olisi omaa maitoa varmuuden varalle. Onneksi niitä ei sitten enää tarvittu.

Bilirubiiniarvoja tarkkailtiin aamuin illoin kantapäästä otettavalla verikokeella. Jo heti maanantaina illalla arvot olivat kauniisti laskussa ja kuvittelimme pääsevämme tiistaina kotiin. Tiistai aamun mittaus kertoi kuitenkin arvon taas nousseen valohoitorajan tuntumaan eikä kotiin pääsystä enää edes puhuttu.

Maito nousi sitten oikein kunnolla keskiviikkoaamuna. Kehuskelin miehelle isoja rintojani ja väitin kerrankin muistuttavani Dolly Partonia. Siihen hän pilke silmäkulmassaan lohkaisi, että niin rinnoista, mutta mitenkäs on vyötärön kanssa. Olin nimittäin sen näköinen kuin voisin synnyttää toisen kaksosista ihan minä hetkenä hyvänsä :-D

Keskiviikkona osasto alkoi olla tupaten täynnä ja me kaipasimme jo kovasti kotiin. Hoitajatkin jo vihjailivat siihen suuntaan, että mies ja esikoinen voisivat mennä kotiin, jotta siihen meidän huoneeseen voitaisiin majoittaa myös toinen äiti ja lapsi minun lisäkseni.

Kotiinlähtö oli taas kiinni bilirubiiniarvosta ja onneksi se oli hyvässä laskussa! Iltapäivällä saimme luvan lähteä kotiin eikä meitä tosiaan tarvinnut kahta kertaa käskeä!

Seuraavana päivänä eli torstaina, kävimme vielä Kättärillä labrassa ja lastenpolilla kontrollissa. Bilirubiiniarvo oli taas nousussa ja melko lähellä hoitorajaa. Pääsimme kuitenkin kotiin ja uusi kontrolliaika laitettiin heti perjantaille. Kotona koetin imettää mahdollisimman tiheästi, jotta arvo eivät enää nousisi. Pessimistinä pakkasin kuitenkin sairaalakassin mukaan siltä varalta, että Pitkätossu joutuisi vielä valohoitoon.

Onneksi arvot olivat kuitenkin jo kauniisti laskussa eikä tarkkailua pidetty enää tarpeellisena. Vasta tällä jälkimmäisellä kontrollikäynnillä meille sattui sellainen lääkäri, joka viitsi selittää, mitä vauvasta on tutkittu ja miksi. Olin kyllä saanut jo osastolla ennen kotiutumista kansiomme luettavaksi, mutta eihän niistä maallikko paljoa ymmärrä. Onneksi kaikki oli hyvin, mutta jotenkin hullulle tuntui kun niin paljon oli tutkittu ja monia sairauksia pois suljettu, eikä meille oltu kerrottu mitään. Minä olisin ainakin halunnut sen tiedon ennen kokeiden ottoa.

Ei jäänyt tästä synnytyksestä erityisen hyviä muistoja, vaikka kaikki meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Esikoisen synnytyksestä Haikaranpesässä jäi kaikin puolin hyvä mieli. Silloin tunsimme, että meidän mielipiteitä kuunnellaan ja meille kerrotaan asioista. Nyt oli juuri tuo puoli toisin, mutta vauvasta varmasti pidettiin yhtä hyvää huolta molemmilla kerroilla. Kuvaavaa tästä reissusta oli se, ettei kukaan kysynyt sairaalassa oloaikana minun voinnista yhtään mitään, saati sitten isän. Olo vauvankin suhteen oli sellainen, että saamme armollisesti hoitaa Sairaalan vauvaa.

Onneksi vauva on terve ja suloinen, se lienee pääasia. Eikä tuo sairaala-aika loppujen lopuksi ole kuin pienen pieni osa vauva-aikaa. Vain alku niille vuosille, joiden aikana tästä pienestä nyytistä tulee iso ihminen.

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy