Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Kertomus siitä, kuinka pieni maahinen näki auringon

Heräsin supistukseen. Seinäkello tikitti puoli kahdeksaa. Kuulostelin oloani, alkoiko jotain todella tapahtua? Toinen ja kolmas supistus herättelivät minua aavistuksenomaisina. Mieheni herätyskello soi, kello oli tasan 8.

"Supistelee, pitkästä aikaa", sanoin miehelleni, T:lle, iloisena ja nousin istumaan. Enää ei nukuttanut, vaan päätin tavoistani poiketen herätä jo heti aamuvarhaisella. Vasta edellispäivänä olimme saaneet mieheni kanssa yhteisen opiskeluprojektimme valmiiksi ja kaikki vauvaan liittyvä oli saanut odottaa tähän asti. Sairaalakassi oli yhä pakkaamatta, vauvan sänky petaamatta ja vaatteet järjestämättä. Päätin käyttää aamutuokion hyödyllisesti ja pakata tavarani - ihan varmuudeksi. Säännöllisesti 10 minuutin välein supistukset muistuttivat minua itsestään.

T lähti töihin ja vei 2-vuotiaan esikoistyttäremme samalla päiväkotiin. Kielsin miestäni sulkemasta kännykkäänsä edes työpalaverien ajaksi, kaiken varalta. Mieheni lähdettyä käväisin koneella, luin postini ja aloin sitten keräillä sairaalakassia valmiiksi. Itsekseni tavasin kassin sisällöstä kokoamaani muistilistaa:

** Neuvolakortti (totta kai), kamera, filmiä, digikamera, tyhjät muistikortit ja täydet akut, päiväkirja, suklaata, suihkepullo, huulirasvaa (apua, meillä ei ole huulirasvaa, lisätään ostoslistaan), liivinsuojuksia, kevyttä luettavaa (ahaa, ostoslistaan Vauva-lehti), vauvakirja, Muumi-juomamuki, kannettava CD-soitin (missä IHMEESSÄ on verkkojohto), CD-levyjä, imetysliivit, kotiutumisvaatteet minulle ja vauvalle valmiiksi, T:lle mukavat vaatteet, pelikortit (äh, Koira-perheet kortit kyllä löytyisivät, mutta missä ovat tavalliset?), vauvalle vaippoja, meikkipussi hammasharjioneen ja dödöineen Mitähän vielä puuttuu? **

Samaan aikaan haalin esikoiselle tarvittavat yöpymistavarat omaan laukkuunsa.

Supisteli yhä, välit vaihtelivat säännöttömästi neljästä 11 minuttiin. Olo oli epävarma. Supistukset tuntuivat ihan kunnolla, mutta eivät kuitenkaan olleet kamalan kipeitä ja supistusten välillä ehdin täysin unohtaa edellisen supistuksen kivun - olo oli mainio. Kävin suihkussakin, eikä vedellä ollut mitään vaikutusta supistuksiin eikä vointiini.

Lopulta päätin soittaa Jorviin ja kysyä heidän mielipidettään.

"No, miten usein sinulla on supistuksia?" kätilö langan toisessa päässä kysyi.
"Välit on noin neljästä minuutista yhteentoista. Aamu puoli kahdeksesta näitä on tullut jo. Muuten en pitäisi kiirettä, mutta kun esikoinenkin syntyi kovalla vauhdilla, enkä tahtoisi olla liian kauan kotona."

Kätilö kyseli lisää; raskausviikkojani, raskauden sujumista, vauvan liikkeitä päivän aikana.

**Eikö se nyt käsitä, että tahdon jo sairaalaan suojaan. Tarkkailtavaksi, varmistamaan, että kaikki on hyvin vauvalla. En halua samanlaista paniikkia kuin viimeksi.**

Mutta kätilö ei osannut lukea ajatuksiani. Tyly tuomio:
"Minusta sinä kuulostat vielä niin iloiselta, että kannattaa jäädä kotiin. Supistuksetkin ovat vielä noin epäsäännöllisiä ja välit pitkiä, ettei synnytys välttämättä ole käynnissä, varsinkaan kun viikkojakin on vasta noin vähän. Kohtu voi hyvinkin vasta harjoitella. Jos tulet sairaalaan, synnytykseen helposti puututaan, kotona voit koettaa olla ihan rauhassa, niin kauan kuin pystyt."

** Voi ei! Onko 38+6 VÄHÄN? Onko 4 minuuttia pitkä väli? Kovin kipeitähän nämä eivät vielä ole, mutta erilaisia kuitenkin kuin aiemmin ja jatkuneet jo näinkin kauan. Eikö minulle jo keskustelussakin luvattu, että saan tulla ajoissa sairaalaan. Apua! **

Päätin lähteä sitten neuvolaan aikani kuluksi, kun minulla sinne yhdeksi oli aika varattuna. Matkalla supistukset tiivistivät tahtiaan, väli kutistui kolmeen minuuttiin ja kipu hiljensi jo vähän vauhtianikin.

Neuvolassa kultainen kätilö-terkkari-tätini tutki minut ja kyseli vointiani. Verenpaine oli rutkasti noussut (no, minua supisti juuri mittauksen aikana...), vauva selvästi laskeutunut ja kun näiden lisäksi vauvan sydänäänet olivat melkoisen matalat, kehotti täti minua lähtemään varmuudeksi Jorviin käymään. Vauvan sydänkäyrää olisi ainakin syytä hieman ottaa ja varmistaa, että kaikki on hyvin, kun vauva oli muutenkin ollut koko päivän tavallista vaisumpi.

Kävelin kaupan kautta kotiin ja lähetin viestin tilanteestani teille ja parille muulle listalle. Kotiin hälyyttämäni miehenikin tuli pian ja lähdimme matkaan. Aluksi veimme tyttäremme yölaukun päiväkodille ja sitten pala kurkussa esikoisen hyvästeltyäni suuntasimme Jorvia kohden.

Kello oli kolme, kun kaarsimme synnyttäjien vastaanoton eteen. Supisti. Otin kivun vastaan riemukkaana, kiitollisena ja odottavana. Jokainen supistus toi minut lähemmäksi synnytystä. Nipistyksen hellittettyä suuntasimme tutulle ovelle, samaisesta olimme kulkeneet yhtä jännittyneinä pari vuotta aiemmin.

Hieman arastellen istuin vastaanottotiskin ääreen ja selitin kätilölle, että aamusta asti oli supistellut, mutta aika laimeasti. Ojensin synnytystoivelistani, esitietolomakkeen ja äitiyskorttini. Ilmoittauduttuani sain kehoituksen istua odottamaan.

Pian synnytysosaston ovesta tupsahti reipas punapäinen kätilö. Lujasti hän puristi kättäni esitellessään itsensä.

"Jaksatko odotella tässä vielä hetken? Molemmat tutkimushuoneet ovat juuri varattuina, kun ennen sinua tuli kaksi äitiä. Kun he ovat valmiit, pääset sisään." Nyökkäilin, eihän oloni ollut vielä lainkaan tukala. Oikeastaan minä toivoin, että odotellessa tulisi taas kunnon supistuksia, pelkäsin yhä passitusta kotiin. Kätilö ei kuitenkaan ollut millänsäkään, vaikka totesin supistusten olevan vielä harvoja. Hänen varmuutensa teki olostani hitusen rauhallisemman. Istuimme kassiröykkiöidemme kanssa odottelemaan. Muutama hassu supistus nipisti mahassa ja kurkin seinäkellosta välejä.

** Äh, huonolta näyttää - melkein 10 minuuttia edellisestä! Äh, päättäisivät nyt, mitä aikovat, mokomat supistukset. Ei se viimeksi tällaista epämääräistä poukkoilua ollut. Kivahan tässä olisi odotella, kunhan vain tietäisi! **

Kivut alkoivat jo olla kovia, mutta yhä kestettävissä. Supistuksenkin aikana saatoin yhä ajatella selvästi ja puhuakin. Melkein toiveikkaana odotin jatkoa, uusia tiuhempia supistuksia. Jonkin ajan päästä tarmokas kätilömme palasi ja viittasi meidät ensimmäiseen tutkimushuoneeseen kulman taakse.

"No katsotaanpa sitten, mikä täällä on tilanne, käyhän tuohon sängylle", kätilö ohjasi minut matalalle tutkimuspöydälle pitkälleni. Kertoilin supistusten tämänhetkisestä tilanteesta. Kätilö peitti minut lakanalla ja kehotti riisumaan alushousuni. Hymyilytti - miehenikö takia minut piti peittää?

Nopeasti kätilö tarkasti tilanteen ja ojentautui seisomaan:
"Juu, kohdunsuu on nyt sellaiset neljä senttiä auki ja tuo kohdunkaula, niin kuin me sanomme: pehmeää kuin pullataikina. Oikein hyvä ja kypsä siis. Kyllä tässä synnytys on hyvinkin käynnissä kuten arvelinkin."

** Oho, olenpa päässyt helpolla! Viime kerralla olin jo kahteen senttiin mennessä paljon kipeämpi, ihan kurjissani jo supistusten välilläkin ja ne välitkin olivat silloin niin lyhyitä. Tämähän on ihan epätodellista! **

Kätilö kietoi anturit mahalleni. Sydänäänet karkasivat mittareilta yhä uudelleen, kuminauhoja jouduttiin korjaamaan monta kertaa. Kätilö istui tietokoneen ääreen ja alkoi tutkia papereitani.
"Osaatko sanoa, milloin supistukset muuttuivat säännöllisiksi?" kätilö kyseli.

** Mikä kysymys tuo on olevinaan? Eiväthän ne vieläkään ole säännöllisiä! Ei mitään viiden minuutin väleistä tietoakaan. Mitä minä nyt tuohon vastaan? **

"No, eiväthän ne varsinaisesti ole säännöllisiä olleetkaan. Silloin yhden maissa kun menin neuvolaan väli oli lyhimmillään, se oli silloin 3 minuuttia."
"No, jos minä sitten laitan, että synnytys on käynnistynyt silloin", kätilö ehdotti. Hän täytteli muitakin puuttuvia tietoja koneelleen. Synnytystoivelistankin hän kävi kohta kohdalta selittäen läpi.

Saatuaan paperit valmiiksi kätilö lähti huoneesta ja sanoi palaavansa parinkymmenen minuutin päästä. Jäimme mieheni kanssa kahden juttelemaan ja tuijottamaan seinällä olevasta laitteesta ääneti tulostuvaa sydänkäyrää. En tiedä, olisiko toisen käyrän pitänyt piirtää supistuksiani, mitään siihen ei ainakaan tullut, vaikka muutaman kerran supistikin - jo melkein tuskaisasti.

Kätilö palasi ja kumartui katsomaan käyrää paperiliuskalta:
"Jaa, hienoa tämä käyrä näyttää olevan, mutta vauvalla taitaa olla unijakso menossa, kun tämä on näin tasaista. Jaksatko vielä hetken makailla, me emme saa päästää äitiä oikeastaan pois ennen kuin saadaan vähän vauhdikkaampaa ja vaihtelevampaa käyrää otettua. Kyllä tässä parissakymmenessä minuutissa vauva varmaan saadaan jo hereillekin."

Hieman jo vaisuna hymyilin, että jaksaisin odotella. Supistukset eivät minua vaivanneet, edellisestä oli jo lähemmäs 20 minuttia, mutta aloin olla jo kauttaaltani puutunut. Mutta mitäpä sitä ei vauvansa takia kärsisi...

Pian kätilön käynnin jälkeen vauva selvästi heräsikin, syke nousi 120 tasosta selvästi ja alkoi vaihdellakin reippaammin. Aika pian kätilömme sitten palasikin ja päästi minut irti laitteista:
"No niin saatiinhan sieltä upeaa käyrää", hän hymyili ja ehdotti, että voisimme lähteä nyt toiveideni mukaisesti kävelemään. Kuultuaan, etten ollut koko päivänä syönyt kuin yhden pikkaraisen leivän (niin totta vieköön, ruokahalua ei minulla koko päivänä ollut ollut) hän ehdotti ensin kohteeksi sairaalan kanttiinia. Sitten hän keksi:
"Ei, mutta tuo Glimshän voisi olla tosi kiva, tiedättekö paikan?" Puistelimme päätämme.
"Se on tuossa ihan viiden minuutin kävelymatkan päässä, tien toisella puolella. Sellainen talomuseo. Siellä on pieni kahvila, johon voisitte vaikka kävellä", kätilö innostui. T myönsi joskus huomanneensa museokyltit tien varressa. Päätimme suunnata sinne. Keräsimme tavaramme ja puin ulkovaatteet päälleni. Ihmetellen naureskelin vielä kätilölle, miten ihmeen pitkät välit supistuksilla oli ja miten niiden kivuliaisuudesta huolimatta minulla oli yhä hurjan hyvä olo niiden välillä. "Juuri tuollaiset supistukset ovat tosi hyviä ja tehokkaita. Ne tekevät työnsä kunnolla ja niiden välilä pääsee äiti hyvin huilaamaan ja keräämään voimia ennen uutta", kätilö kertoi. Ensimmäistä kertaa aloin arvostaa supistuksiani, nehän olivatkin valioyksilöitä, naureskelin sisälläni. Jätimme muhkeat kantamuksemme kansliaan ja otimme mukaamme videokameran ja digikameran. Kello oli 16.30 kun vetäisin synnytysosaston oven auki katossa roikkuvasta narusta.

Ulkona oli mukava sää, hieman harmaa, mutta juuri sopivan raikas tällaisessa olotilassa. Luonnon kirkkaat värit, uuden elämän voima ja ilo loistivat kaikkialla. Emme olleet edes päässeet parkkipaikan ohi kun minua supisti ja lujaa.
"Pääsenköhän tuolta enää jalkaisin takaisin?" voihkaisin miehelleni aika tuskaisesti. Hän lupasi juosta hakemaan auton, jos oloni kävisi kovin kurjaksi.
"Ja minäkö sitten makaan jossain ojan pohjalla odottamassa?" minä vitsailin irvistäen vielä kivusta. Matka taittui hitaasti mutta varmasti. Pian edessämme avautui sadunomainen maisema: punamullanväriset rakennukset vehreän luonnon keskellä. Oli vaikea kuvitella, että selän takana seisoi harmaana ja jyhkeänä nykyaikainen ja ankea, suuri sairaalakompleksi. (Tosin jos oikein tarkkaan katsoi, saattoi peltojenkin tuolla puolen nähdä Ikean massiivisen laatikkotalon, joka ei oikein sopinut vuosisatojen takaiseen tunnelmaan. )

Supistusten välillä oloni oli mainio, mutta supistuket tiukensivat otettaan kerta kerralta.

"Minulla ei kyllä enää ole aavistustakaan, miksi halusin uudelleen synnyttämään!" puhahdin miehelleni, kun uusi napakka kipuaalto teki taas tuloaan.
"Nytkö jo tuntuu tuolta? Huolestuttavaa", T kommentoi viileän rauhallisesti.

** Hyvähän tuon on, eivät miehet tiedä, MILTÄ tämä tuntuu. Enkä minäkään kyllä muistanut, että tämä on näin tuskallista. Mitähän tästä vielä tulee. Minuun sattuu, eikä kukaan voi auttaa. Ja tämä on vasta alkua! **

Pääsimme idylliselle kahvilalle juuri ennen sen sulkemista. Ystävällinen ja iloisena hymyilevä nainen seisoi tiskin takana. Aivan kuin maalaistalon reipas, punaposkinen emäntä, juuri lypsyltä palannut, ajattelin.

"Nämä leivonnaiset on kaikki itse tehtyjä", emäntä esitteli ylpeänä. "Mitä sinä ottaisit? Minä voisin otta tuollaisen rahkapiirakan", mieheni kyseli. "Joo, minullekin sellainen - ja teetä. Toisaalta tekisi mieli myös jätskiä, mutta ehkä vasta piirakan jälkeen. Jos olen hengissä", minä uikutin, kun uusi supistus enteili tuloaan. Tajusin sanojeni kuulostaneen aika loukkaavilta rahkapiirakat leiponeen naisen korvissa ja koetin kipeänä jotenkin epämääräisesti korjata puheitani. Mieheni tuli avuksi: "Niin, kun me olemme oikeastaan tuolta Jorvista käymässä, on synnytys meneillään." Nainen hymyili ystävällisesti: "Niin minä arvelinkin. Täällä on ollut useampikin teidänkaltaisenne pariskunta viimepäivinä. Taitaa joku kätilö suositella tätä paikkaa." Nainen ojensi meille tiskin alta posliiniset ruusukuvioiset teemukit. Hän kohdisti katseensa minuun: "Ja usko pois, kyllä siitä selviää hengissä. Minäkin olen kolmesti selvinnyt." "Toinen tämä meilläkin on", mieheni vastasi puolestani. Minä nojasin tuoliin kykenemättä liikahtamaankaan. Istuin vasta, kun supistus laski. Piiras oli hyvää, mutta syöminen oli melko väkinäistä. Supistukset olivat selvästi kiihdyttäneet tahtiaan. Mieheni keskusteli ystävällisen kahvilanpitäjän kanssa, kertoili esikoisestamme ja muusta. Nainen taas kuvaili lyhyesti omia synnytyskokemuksiaan. Minusta ei ollut oikein enää rupattelemaan. Kivun alkaessa jähmetyin paikoilleni, vaikenin ja odotin kiihkeästi ihanaa hetkeä, jolloin tuntisin supistusaallon vetäytyvän takaisin.

Syötyämme ja juotuamme tahdoin lähteä pois, olin alkanut oikeasti pelätä paluumatkaa. Mieheni ojensi minulle videokameralaukusta hieroma-ankan avukseni. Puristin sen nokkaa kähdessäni rystyset valkoisena ja pyörittelin sitä kevyesti kipeän mahani päällä. Supistusten välillä kävelin niin nopeasti kuin taisin, halusin päästä mahdollisimman paljon eteenpäin ennen uutta aaltoa. Supistuksen tullessa hoipertelin varovasti eteenpäin, pakotin jalkani liikkumaan sentin kerrallaan. En uskaltanut pysähtyä. En voinut puhua. Sattui.

Pääsimme ison tien yli. Jorvi oli jo edessämme, kolhona mutta turvallisena. Matka portilta synnytysten vastaanottoon tuntui vielä ikuisuudelta. Supistukset pakottivat jo seisahtumaan, ne alkoivat saada vallan olemisestani. Riemukas ja utelias odotus oli vaihtunut alitustumiseksi, nöyrtymiseksi luonnon edessä. Arkinen mieli ja järkevyys tuntuivat kadonneen vaistojen tieltä. Ajatukseni kummastuttivat itseänikin. Sairaalalle johtavalla puukujalla muutaman kymmenen metrin päässä meistä oli harmaantunut hoikka mies.

** Mitä tuo kamala mies tuolla tekee, menisi pois! Häivy, painu hiiteen sieltä! Päättäisi nyt jo, raivostuttavaa, en selviä ikinä tästä matkasta, ellei hän katoa. **

Harmaassa puvussaan miekkonen säntäili jalkakäytävällä, harppoi viereiselle nurmikentälle päin, sitten muuttikin suuntaansa kohti puukujan vierellä pysäkillä seisovaa bussia kohti, lopulta pysähtyi ja katseli ympärilleen. Minua ärsytti ja ahdisti miehen päättämätön poukkoilu.

"Minä olen VIHAINEN tuolle miehelle, en tajua miksi", sanoin vähän surkeana T:lle, joka naurahti hupsuudelleni lempeästi. Onnekseni mies lopulta päätti mitä oli tekemässä ja nousi bussiin. Huokaisin helpotuksesta, reitti oli selvä.

Sairaala oli jo ihan lähellä. Voin pahoin, mutta en saanut oksennettua. Töin tuskin sain hoiperreltua sairaalan oville. Toinen synnyttäjä tuli juuri ulos ovista ja hymyilimme toisillemme valjusti. Sisään päästyäni uusi hirvittävä kipuaalto löi ylitseni. Tiputin käsilaukkuni maahan ja seisoin kivusta jäykistyneenä jalat ristissä keskellä tyhjää aulaa.

** Missä T on. MISSÄ?? Sattuu, en pärjää yksin, miksei täällä ole ketään. Auttakaa joku! Minun pitää saada kiinni jostain. Laukkukin tippui, mutta en voi nostaa sitä, en VOI. Mihin se sika nyt hävisi, jätti minut näin. **

Mieheni oli jäänyt ovien ulkopuolelle ja hänen piti odottaa, että joku vastaisi summeriin, mutta sitä minä en tiennyt. Odotus tuntui ikuisuudelta. T-parka sai minulta melkoiset moitteet, kun viimein säntäsi luokseni ja poimi laukkuni. Supistus alkoi jo haipua pois.

Marssimme käytävän toiseen päähän ja olin juuri ilmoittamassa vastaaottoon palanneeni, kun oma kätilömme tupsahtikin paikalle. "No niin", hän hymyili. "Ovatkos supistukset nyt kovenneet?" hän kysyi - taisi lukea kasvojani. "Juuh", minä sain puhistua kivun kourissa. Kätilö ilmoitti, että menisimme synnytyssaliin, mutta mieheni pitäisi vaihtaa kengät ensin isien huoneessa. En kivuiltani voinut jäädä odottamaan kätilöä vaan kuljin käytävää eteenpäin kuin sumussa, puoliksi tajuttomana, kohti synnytyssaleja. Ohjattuaan mieheni isien huoneeseen kätilö harppoi minut nopeasti kiinni ja avasi salin oven. "Tahtoisitko nyt mennä suihkuun?" hän kyseli. "Vaikka", huokaisin ja kätilö kehotti minua riisumaan, kun pystyisin. Sattui taas, hirveästi. Kätilö meni laittamaan suihkun valmiiksi. Nojasin voimattomana otsaani kaapinkulmaan ja pidin käsilläni pöytälevystä kiinni. Heti kun kipu alkoi löysätä otettaan aloin riisua. T saapui saliin juuri kun olin valmis ja hävisin suihkuun.

Istuin hevosenkengänmalliselle muovijakkaralle ja etsin sopivaa lämpöä vedelle . Raikas, pehmeä, hellä vesi hyväili ihoani ja rentouduin hieman. Melkein huomaamatta alkoi seuraava supistus ja meni ohi kovin kivuttomasti edellisiin verrattuna.

** Voiko tämä olla totta? Näinkö tehokkaasti tämä vesi auttaa kipuihin. Tuohan vain vähän nipisti. Taivaallista. **

"Miltä suihku tuntuu?" kätilö huikkasi ovelta.
"Ihanalta", huokaisin. Iloni oli kuitenkin ennenaikaista. Seuraava supistus oli jo aikaisempien kaltainen, polttavan kivulias. En meinannut kivulta saada edes suihkua hieromaan, vaan jouduin toisella kädellä auttamaan. Kätilö oli neuvonut, että hieroisin suihkulla kipeitä kohtia. Koetin suunnata suihkun vatsaani, mutta se tuntui pahalta. Lopulta heilutin vain suihkua kaulallani ja rintakehäni päällä kunnes kipu hellitti. Seuraavan supistuksen ajan rutistin suihkuhanaa epätoivoisesti, sitä seuraavalla nojasin seinään ja luulin tuupertuvani. Jalkani tärisivät kuin horkassa. Jostain mieleeni nousi Kätilöopiston avoimien ovien päivillä saamani "ääni avuksi synnytyksessä"- opastus ja päätin kokeilla keinoa. Supistuksen aikana tein kaikkeni, jotta sain leukani rennoksi, koetin ajatella vauvan matkaa kohti maailmaa hämärässä, ahtaassa... Lauloin matalalla äänellä:
"AAAA, vauvaaa, aaaa."

Kätilö ilmestyi ovelle. Hän toi lasillisin mehua ja sydänäänianturit. Kätilön viritellessä kuminauhoja vatsalleni ja rupattelimme hetken: "Jokos tiedätte minkäniminen tästä vauvasta tulee?"
"Nooooooh", puuskutin kipeänä. Kätilö jatkoi:
"Niin no, täytyy kai katsoa ensin, kumpi sieltä tulee. Linneakos se teidän esikoisenne oli? Sehän tarkoittaa jotain kukkaa, eikö?"
"Mmmm, vanamoa", nyökytin.
Sydänäänet oli vielä vaikeampaa saada löytymään kuin aiemmin sängyllä, mutta lopulta kätilö oli valmis.

Kätilön lähdettyä huusin miestäni avuksi. Suuni oli kuiva ja kätilön tuoma mehu tuntui kamalan tahmealta. Pelkäsin tiputtavani lasin kipujen keskellä, joten komensin T:n etsimään Muumi-juomamukini. Hän toikin sen minulle täynnä raikasta vettä. Join ahnaasti kylmää vettä pillillä. Pian kätilö palasi korjaamaan antureita, käyrät olivat kuulemma mallikkaita, mutta ne hävisivät edelleen ajoittain.

Kätilön lähdettyä jäin taas hetkeksi yksin. Tavallaan olisin kaivannut mieheni luokseni, mutta ei hän oikein olisi mahtunut pieneen suihkuhuoneeseen. En edes saanut pyydettyä häntä ovelle, vaikka olisin halunnut nähdä tutut turvalliset kasvot, kuulla pari lohdullista sanaa. Elin vain supistuksesta toiseen, ajantajuni katosi täysin. Lauloin ja hyrisin, koetin väkisin rentouttaa jännittyneen vatsani.

Kätilö ilmestyi taas ovelle: "Kuule, nyt emme saa millään niitä sydänääniä kunnolla näkyviin tuolla systeemillä..."

** Eihän minun tarvitse nousta, mennä sängylle, eihän? **

"Laitetaan tällainen sisäinen kuuntelu, niin voit jatkaa suihkuttelua."
"Niin eihän se kuminauhaviritys pysy, kun väkisinkin liikun tässä", sain soperrettua. Kätilö otti esiin joitain kapistuksia ja käski minun levittää jalkojani:
"Tämä ei satu enempää kuin tavallinen sisätutkimuskaan", hän lupasi, mutta silti minua nipisti ja voihkaisin. Suihku solisi ylläni, onneksi ei supistanut, vaikka jalkani kyllä tärisivät edelleen vimmatusti.
"No niin, tämä on upeasti jo sellaiset kuusi-seitsemän senttiä auki, tosi hienosti menee", kätilö kehui, ihan kuin se olisi minun ansiotani.
"Minäpä menen vähän valmistelemaan paikkoja siltä varalta, että vauva päättää aloittaa loppukirin", kätilö sanoi. Rohkaisevasta kommentista huolimatta paniikki alkoi vallata mieleni, toivoin kaiken jo pian loppuvan. Enää ei ollut hyvä olla suihkussa, mutta en kyennyt ajattelemaan nousemistakaan.

** Muista nyt, ei enää ikinä synnyttämään, tämä on kamalaa. Antaa olla viimeinen kerta, kun suostut tällaiseen. **

Oven raosta näin, miten kätilö hääräsi salissa ja kuulin vaimeasti, miten hän ja T rupattelivat jotain. Pelotti. Supistuksilla oli edelleen selvä väli, minua hirvitti. Edellisessä synnytyksessä ennen aukeamista kymmeneen senttiin oli aika kauan melkein yhtäjaksoista supistusta. Nopeasti oloni paheni entisestään. Kivusta tuli musertavapaa, paineen tunne koko mahani alueella kasvoi.

** Tahtoisin jo pois, mutta mitähän sekään hyödyttäisi? Yhtä kipeä olisin tuollakin. Eikä tämä vielä ole täältä tulossa, vaikka noin kovasti painaakin. Minuun sattuu ihan väärällä tavalla, sattuu ihan liikaa. **

Päätin jaksaa vielä hetken, mutta olostani tuli joka hengenvedolla yhä surkeampi.

Suljin hanan ja laskin suihkun telineeseensä.
"Jaahas, alkaakos ponnistuttaa?" kätilö hymyili heti ovella.
"Niiiiiin, kai...", sain soperreltua.
"Siltä se alkoi näyttääkin", kätilö ilmoitti, "Odotas, haen vähän öljyä."

Kätilö palasi pieni ruskea pullo kädessään ja kaatoi pullon keltaisen paksun sisällön päälleni.
"Levitä siitä itse", hän neuvoi ja minä koetin vähän hieroa öljyä sen minkä ololtani pystyin. Kätilö auttoi minut jaloilleni ja kuivasi pyyheeseen. Tunsin itseni pikkutytöksi, jota äiti kuivailee.
"Täällähän tuoksuu ihan ruualta, kun laitoimme tuota oliiviöljyä", kätilö naurahti.
Kello oli 18.
"Katsotaankos se kohdunsuun tilanne sitten."
"Mihin, mihin minä menen?" ihmettelin sekavana ja vapisevana.
"Ihan mihin haluat", kuului vastaus. Hieman ihmetellen taiteilin itseni sängylle makuulleni, se tuntui turvallisimmalta.
"Juu, kymmenen senttiä tämä on auki. Nyt vain odotellaan, että vauva kääntää vähän päätään", kätilö kertoi.
Minuun sattui, mutta ei ponnistuttanut.
"Haluatko yhä mennä jakkaralle ponnistamaan?" kätilö muisti toiveeni ponnistusasennosta.
Myönsin sitä toivovani edelleen ja kätilö laittoi jakkaran valmiiksi. Olin yhä alasti, mutta en edes tajunnut sitä, supistukset keskittivät ajatukseni itseensä. Työläästi kömmin sängyltä jakkaralle istumaan ja mieheni asettui pallille taakseni.
"Miten minä pitäisin käsiäni?" T kyseli.
Pyysin häntä pitämään tiukasti kiinni ja asettamaan kädet mahani päälle. Oli turvallista, kun hän oli siinä lähelläni. Kiinni minussa.

** Sattuu. Miksei tämä kipu hellitä? **

Supistuksia ei tullut, mutta mahani oli koko ajan kuin tulessa. Kipu oli yhtäjaksoista, eikä minua ponnistuttanut silloinkaan, kun kohtuni koetti kaikin voimin työntää lasta ulos, kohti maailmaa. Ovelle ilmestyi toinen kätilö ja tervehti omaani. Heti kohta sisään pujahti kolmaskin kätilö, samainen jonka kanssa olin poliklinikalla käynyt pari viikkoa aiemmin keskustelemassa. Tuskallisesta olostani huolimatta tunnistin tutut kasvot ja hymyilin.

"Anna minä hoidan tämän, äiti on tuttu", tuttu kätilö sanoi huoneeseen ensiksi astuneelle, joka katosi ääneti.
"Aloitimme tuossa kymmentä yli. Taisin kyllä kutsua vähän liian aikaisin", kätilöni varoitti.
"Ei se mitään", toinen hymyili, "odotellaan."
Minä istui vain voimattomana jakkaralla ja odotin, että luonto ohjaisi minua jotenkin. Lopulta tunsin uuden selvän supistuksen ja tahdonvoimalla työnsin. Uudelleen. Vielä. Kolmannenkin kerran.
"Työnnä siihen suuntaan, missä tuntuu se ikävä viiltävä kipu, ponnista vain", kätilöni opasti ja auttoi käsillään, taisi leikata välilihankin.
Huusin, karjuin. Supistus meni menojaan, mutta kipu ei hellittänyt.
"Sattuu", minä itkin. "Vatsaan sattuu ihan kamalasti."
"Niin sattuu, mutta kyllä se pian helpottaa", avustamaan tullut kätilö yritti lohduttaa, mutta olin epätoivoinen. Uusi supistus antoi odottaa itseään.

** Viimeksi ei sattunut näin. Ponnistaminen oli helppoa,ihanaa, vapauttavaa, kun pakko oli niin voimakas. Eikä minua näin sattunut supistusten välillä lainkaan. Mikä minussa on vialla? Nyt tulee uusi supistus, pitäisiköhän työntää vähän, edes kätilöitten mieliksi? **

Työnsin. Rimpuilin. Huutaen ponnistin yhä uudelleen. T piti minusta kaksin käsin kiinni.
"Nojaa taaksepäin, saat ponnistettua paremmin", kätilöt neuvoivat, ja koetin totella. Pian kuitenkin taituin taas eteen, kipu pakotti minut riuhtomaan itseni irti. Mieheni yritti kaikin voimin ohjata minua parempaan asentoon, mutta synnyttävä nainen on kovin itsepäinen - ja voimakas. Silmäni olin puristanut kiinni ja suuni jäi irvistykseen supistuksen laannuttuakin.
"Jos jatkat yhtä hyvin kuin tähän asti, niin seuraavalla supistuksella varmaan syntyy jo", kätilöni rohkaisi minua.
Uskoni palasi. Uusi supistus nousi ja ponnistin taas. Ja huusin. Työnsin uudelleen ja uudelleen, vaikka työ tuntui täysin mahdottomalta. Minua särki, viilsi, vihloi ja sattui. Koko keskivartaloni oli jokaista soluaan myöden tulessa. Ja minä ponnistin, lujemmin kuin ikinä.

** Jotain sieltä on tulossa, jotain liian isoa, jotain, joka ei ikinä, ikinä mahdu minusta... Vaikka repeäisin kahtia, tämä ei onnistu! **

Vauva ei vielä tullut. Supistus laimeni ja sain hetken levähtää.

** Nyt sen on synnyttävä.Tämä on nyt minusta kiinni. Minun on saatava tämä ulos! Tämä pitää saada loppumaan. Pystyn kyllä, kunhan vain lakkaan arkailemasta, nyt ei ole oikea hetki varoa. Kohta tämä on ohi - sitä nopeammin, mitä rohkeammin ponnistan. Minulla on kohta vauva sylissäni! **

Ja niin minä ponnistin neljännellä supistuksella. Ponnistin aina vain lujemmin. Viiltävä kipu yltyi ja tunsin, miten jotain sittenkin tuli ulos minusta. Pää!
"Ponnista vielä!" kätilö ohjasi ja minä ponnistin ja tunsin miten ulos solahti jotain. Vauvani.
Kello oli 18.20.

Pieni parahti itkemään. T rutisti minua sylissään.
"Liukas poika", kätilö sanoi ja ojensi pienen sätkivän olennon selkä edellä käsivarsilleni. Kätilön lahje veressä, oksitosiinipiikki reiteeni, napanuoran katkaisu, kinasta liukas pieni ihmisolento käsilläni. Synnytyksen jälkeiset hetket ovat sumuisia pirstaleita, mielikuvia, joita en osaa järjestää.

"Pitäähän joku vauvasta kiinni, minä en jaksa.." sopersin. Olin niin heikko, että tuntui mahdottomalta pitää kiinni pienestä liukkaasta olennosta. Käänsin lapsen meitä kohti.
"Hei rakas", minä tervehdin pienokaista ja silittelin häntä.
"Ei mitään hätää, kultaseni. Isä ja äiti tässä." Miehenikin paijaili pienenpientä ihmettämme.

** Onpa sillä kurttuiset korvat, ihana pieneni, niin kaunis, niin täydellinen. Ruttukorvani, kultaseni.**

Pieni ihminen lakkasi itkemästä, rahoittui ää

niimme.
"Onko silläkin punaiset hiukset?" pienen miehen tuore isä ihmetteli ihastuneena.
"Selvästi", minä kuiskasin ja silittelin verestä tahmeita, mutta niin silkkisiä haituvia pikkumiehemme päälaella. Äkkiä tajusin, miten vereni solisi altaaseen allani.
"Vuosin viimeksikin aika kovasti..." aloitin, mutta kätilö oli jo askelen edellä.
"Ajattelin juuri pyytää sinua nousemaan sängylle", hän sanoi. Jotenkin autettuna pääsin kuin pääsinkin pitkälleni. Sain vauvankin kunnolla vatsalleni. "Nostapa jalkasi koukkuun ja purista ne tiukasti yhteen", kätilö neuvoi ja tein työtä käskettyä. Kätilö nosti vauvan istumaan vatsalleni ja tuki hänet nojaamaan jalkoihini.
"No niin, sanopa hei äidillesi", hän kehotti vauvaa. Me katselimme toisiamme.

** Sehän on kuin pieni maahinen, suloinen satuolento. Onpa se liikuttavan ihana, minun lapseni, pieni poika, untuvikko, söpöliini, kurttuotsa. Onko elämässä ihanampaa hetkeä kuin tämä, vastasyntynyt äitinsä sylissä? **

Olin rakastunut. Mykistynyt onnesta. Pieni otus oli lumonnut minut silmänräpäyksessä. Tuo juuri vasta maailmaan tullut oli minulle heti aivan tuttu, omani, rakkaani. En olisi voinut miljoonan lapsen joukosta erehtyä, omani olisin löytänyt.
"Ei tullut Linnealle sitten Kieloa tai Orvokkia kaveriksi", kätilö nauroi.
"Ei tullut niin, taisi tulla Joonatan", minä hymyilin hänelle takaisin.

Kätilö peitteli minua hieman, jotta T sai otetuksi meistä ensimmäiset kuvat ja pätkän videotakin. Sen jälkeen T istui sängyn viereen ja ihmettelimme yhdessä suurta onneamme.

"Ponnistapa vielä", kätilö yhtäkkiä komensi. Olin hämmentynyt, en ollut muistanut istukkaa lainkaan ja tuntui melkein mahdottomalta ajatellakaan enää ponnistamista. Työnsin ihan varovasti ja istukka irtosikin samantien. Voihkaisin vähän, kun tunsin keveän sujahduksen istukan tullessa ulos.
"Ohhoh, tulepas katsomaan tätä", sanoi kätilöni toiselle.
"Onkos sinulla ollut korkea verenpaine?" hän kyseli minulta.
"E-ei... ihan normaali ja minulle itse asiassa melko matala jopa", vastasin.
"Tämä on muuten ihan normaali istukka, mutta tässä on iso kalkkeutunut alue. Ihan hyvin se on TÄHÄN ASTI riittänyt... No ,pidempään ei onneksi tarvinnutkaan."
Seuraavaksi oli ommeltava repämät ja pieni leikkaushaava. Ompelu ei tuntunut mukavalta, mutta sain tarpeeksi puudutetta, jotta se oli siedettävää. Vauva rinnallani vei onneksi ajatukset kauas pois synnytyspöydältä.

"Sillä on veljesi nenä", mieheni nauroi pikkumiehen komeaa nenää. Pienokainen alkoi äkkiä hamuilla ja pyöritellä päätään tyytymättömänä.
"Sillähän on nälkä!" me ihastelimme. Pieni napsutti suutaan jo kovin käskevästi ja kitisi närkästyneenä, kun maitotarjoilua ei kuulunut.
"Kohta saat kultaseni", minä kuiskuttelin pikkukorvaan ja silitin pehmoista selkää, olkaa, päätä ja nukkaista poskea. Kun kätilö oli viimein saanut ompeleet valmiiksi, käännyin kyljelleni ja otin pikkumiehen kainalooni. Vauva tarttui heti hanakasti rintaani ja alkoi imeä kuin vanha konkari. Kätilö oli valmis ja lähti huoneesta.

Jäimme kolmisin ja sain rauhassa imetellä hyvän tovin. Oli ihanaa pitää pientä ihmistä lähellään niin pitkään, kukaan ei vienyt häntä mihinkään, hoputtanut punnituksiin ja mittauksiin. Mihinkään ei ollut kiire. Toiveeni pitkästä ensikontaktista oli otettu niin vakavasti, ettei synnytyshuoneessa ollut edes vauvan sänkyä. Niinpä pikkuinen sai viettää elämänsä ensimmäiset tunnit äitinsä kainalossa tutun sydämensykkeen kuullen.

Vasta pitkän ajan kuluttua kätilö palasi ja otti vauvan tutkittavakseen. T meni mukaan huoneen toiselle laidalle katsomaan, kun vauva punnittiin, pyyhittiin puhtaaksi ja tarkastettiin. Langanlaihaan ranteeseen kiepautettiin tunnisteranneke. Minä seurasin kätilön liikkeitä voipuneena sängylläni maaten.

2970g. 49cm. Ei paljoa siskoaan isompi tämä pikkuihmeemme. Mittausten jälkeen pieni mies kapaloitiin ja sain hänet takaisin kainalooni. Jäimme taas kolmisin katselemaan toisiamme, ihmettelemään ja ihailemaan. Olin kipeä, uupunut, huudosta ääneni menettänyt ja onnesta humaltunut. Olin kiitollinen. Kiitollinen pienestä 10 pisteen pojastani. Kiitollinen siitä, että selvisin, siitä että kaikki oli ohi. Ja samalla vasta alussa. Jo toisen kerran olimme saaneet mieheni kanssa kokea elämän suurimman ihmeen. Kaikki ne tuskaisat hetket, se ponnistelu ja epätoivo kannatti. Uskomaton, ihana ja kamala, kaiken sen arvoinen kokemus.

Painoin pääni tyynyyn ja vilkaisin sivulleni. Kainalossani tuhisi suloistakin suloisempi untuvaposki ja hieman ylempänä kohtasin rakkaani lämpimän ja liikuttuneen katseen. Huone täyttyi onnesta ja rakkaudesta ja kyynelet kihosivat silmiini:

** Siinä he nyt ovat - elämäni miehet. **

 

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy