Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Kun joulutonttu syntyi

Joulupäivä,
raskausviikkoja 42+0,
eli 2 viikkoa jälkeen lasketun ajan:

2:00
Kahden maissa heräsin ihan oikeaan, kipeään supistukseen. Jonkin aikaa sängyssä tilannetta pohdittuani totesin, että vaikka supistuksia sinänsä ei tullutkaan kuin seitsemän minuutin välein, niin sen verran napakoita ne jo olivat, ettei nukkumisestakaan oikein tullut enää mitään. Nousin ylös ja tunsin pienen määrän lapsivettä valuvan jalkaani pitkin.

Sitten istuin muutamaa kuukautta aiemmin synnyttäneen ystäväni malliin pyyhepinon päällä (mitään suurta holahdusta ei tullut) ja otin vastaan säännöllisesti 5-6 minuutin välein tulevia supistuksia. Eiväthän nuo vielä mitään tolkuttoman kipeitä olleet, mutta kirjoittaminen piti kuitenkin niiden ajaksi keskeyttää. Mietin, pitäisikö minun jo herättää mieheni ja soittaa vanhemmilleni, jonne siis esikoiseni on menossa synnytyksen ajaksi hoitoon. Koska ei olisi mukavaa kiskoa poikaa tähän aikaan ylös ja yrittää selittää, mitä tapahtuu, niin päätin yrittää taivutella äitiäni tulemaan meille yöksi. Voisivat sitten koko konkkaronkka rauhassa siirtyä aamulla Haukilahteen. En vain tiennyt, kuinka nopeasti synnytys tästä etenisi vai pysähtyisikö kenties kokonaan. Tosin tuon lapsiveden takia kai kuitenkin joutuisin ennen pitkää sinne Jorviin hiippailemaan.

Ystävilleni ehdin vielä Huvituttiin kirjoittaa mahdollisesta lähdöstämme, ja sain kannustavia kommentteja takaisin:

"Henkeäni haukkoen luin viestisi loppuun!!! (Onneksi luin, ajankohdan huomioon ottaen meinasin jo jättää huomieen kun muutamalla ensi rivillä ei ollut merkkiäkään mistään uutisista).

Jos vielä luet tätä niin oikein sydämeni pohjasta toivottelen onnea matkaan ja voimia koitokseen! Jännittyneenä jään odottelemaan uutisia. Saakohan sitä ollenkaan nukuttua kun jännitän niin puolestasi. "

***

"Olipa mukava lukea, että jotain tapahtuu! Voi että, teille taitaa tulla tosiaan ihan oikea joululapsi! Päässäni soi se joululaulu, tiedättehän, "Joulu on taas, riemuitkaa nyt, lapsi on meille tänä yönä syntynyt..." Tai ainakin syntyy ihan pian!

Olen nyt kyllä liian kiihtynyt mennäkseni nukkumaan, taidankin vielä painua hetkeksi lukemaan tuonne mieheni viereen vuodesohvalle. Mitäpä se haittaa, jos huomenna vähän väsyttää, onhan kohta odotettavissa vauvauutisia!

Jos vielä ehdit lukea tämän, niin oikein kovasti voimia ja rauhallista mieltä synnytystä varten, olette ajatuksissamme.

Joulutonttua tähän maailmaan kanssanne odottaen..."

***

3:20
Herätin sitten lopulta mieheni sanoen, että "et kyllä ikinä usko tätä, mutta Tonttusemme taitaa sittenkin tulla tänään". Supistukset jatkuivat edelleen säännöllisesti noin 5 minuutin välein ja tuntuivat suurinpiirtein samoilta kuin mitä olivat olleet esikoisenkin synnytyksessä silloin, kun kohdunsuuni oli noin 3 cm auki. Eli jomotus tuntui lähinnä kohdunsuulla ja sitä ympäröivässä kohdunosassa, ihan pystyi selvästi kuvittelemaan, miten supistukset tosiaan avasivat kohdunsuuta. Soitin Jorviin, jossa kysyivät, miten edellinen synnytys oli edennyt. "Pitkä ja hikinen", vastasin totuudenmukaisesti. Ensin vastannut kätilö sanoi, että sitten ei varmaan ole vielä mitään kiirettä, mutta kuultuaan, että lapsivettä oli kuitenkin selvästi lorahtanut, hän toivotti meidät tervetulleiksi sitten, kun minusta itsestäni siltä tuntuisi. Mitenkään hirmuisen kipeiltä supistukset eivät tuntuneet vieläkään, mutta niiden aikana teki mieli jo kävellä määrätietoisesti (tiesittekö muuten, että talomme on täsmälleen 1/3 supistuksen mittainen?) :-)
Joka tapauksessa olo alkoi olla sellainen, että ihan mielellänikin aloin ajatella Jorviin päin siirtymistä, olisinhan siellä ainakin kivunlievityksien ulottuvissa, mikäli niitä tarvitsisin. Koska tuntui mukavammalta soittaa vanhemmilleni nyt, ennen kuin supistukset olisivat mitenkään kestämättömiä, odotin seuraavan supistuksen ohi menemistä ja soitin sitten siinä välissä vanhemmilleni.

4:00
Vanhempani tulivat, mikä oli varsinkin poikani kannalta mukava juttu, nyt meidän ei tarvinnut herättää sikeässä unessa olevaa lasta keskellä yötä ja alkaa raahamaan häntä mummilaan. Vanhempani jäivät meille yöksi ja veisivät lapsen aamulla herättyään omaan kotiinsa. Olin vielä hyvin iloisella ja pirteällä tuulella, neuvoin esikoisen tavaroiden ja turvaistuimen olinpaikat ja selitin, mistä koiramme valjaat löytyisivät. Aina supistuksen tullessa suljin yksinkertaisesti suuni ja kävelin taas reippaasti talomme kolmeen kertaan päästä päähän. Sitten olo oli taas aivan normaali aina seuraavaan supistukseen saakka. Juuri ennen lähtöämme alkoivat supistukset jonkin verran tuntua myös reisissä, aivan kuten viime synnytyksessäni. Sitä tuntemusta en nyt mitenkään välttämättä olisi halunnut uudelleen kokea, mutta onneksi kipu ei vielä ollut kovin repivää. Saimme onnentoivotukset ja halaukset ennen lähtöämme, vanhempieni ilmeistä saatoin päätellä, että heitä jännitti tyttärensä puolesta aika lailla. Ja hieman jännitti meitäkin, emmehän vielä lainkaan tienneet, millainen seikkailu meillä tällä kertaa olisi edessä. Viruisimmeko pitkäänkin supistusten kourissa Jorvissa vai pääsisimmekö tällä kertaa edes vähän vähemmällä avautumisajalla?

4:15
Ajelimme rauhassa pitkin kehää kohti Jorvia, tosin mieheni ei varmaan olisi uskaltanutkaan kovin hurjasti ajaa, kun selitin koko ajan, kuinka Jorviin ehtiminen ei nopeuttaisi tilannetta mitenkään, joten sinne ei myöskään olisi kiirettä. Autonkin kävimme tankkaamassa. Lunta satoi hiljalleen, mikä jouluyöhön sopikin. Paikallaan istuminen ei ollut supistuksen tullessa mitenkään herkkua, en pystynyt niiden aikana juttelemaan mieheni kanssa lainkaan ja kipu sai puristamaan kädensijaa aivan kuin se olisi jotain auttanut. Totesinkin miehelleni, että jos ne sinne Jorviin tultuamme toteavan kohdunsuuni olevan vain samat 1,5 cm auki minkä aamullakin, niin alan varmaan itkeä. Itsekseni olin kuitenkin varma, että varmaan jossain neljän sentin tienoilla saattaisimme mennä.

4:45
Pääsimme vihdoin Jorviin. Saimme odotella vastaanotossa kymmenisen minuuttia ja aloinkin itsekseni miettiä, olisiko minun edes pitänyt yrittää näyttää vähän surkeammalta supistuksen tullessa, emme näet tainneet näyttää kovin kiireiseltä tapaukselta. Oli mukavaa taas päästä liikkumaan autossa kököttämisen sijaan, joten en edes harkinnut aulan tuoleille istumista. Seisoin vain rauhallisesti paikallani ihaillen synnytysvastaanoton joulukoristeita (siellä tosiaan oli jouluinen tunnelma joulukuusineen kaikkinee) ja supistuksen tullessa kävelin tasaista tahtia aulaan päästä päähän (joka taas puolestaan on 1/6 supistuksen mittainen :-) Kävelemisessä on sekin hyvä puoli, että silloin ei hengittämistä tarvitse ajatella lainkaan, se kun tulee aivan itsekseen askelten tahdissa. Autossa minun taas oli tehnyt mieli pidättää henkeäni koko supistuksen ajan ja olin saanut suorastaan pakottaa itseni hengittämään edes osapuilleen normaalisti.

4:55
Pääsin vihdoin käyrään, joka mittasi supistuksia ja sikiön sydänääniä (varmistettiin, että sikiö kestää hyvin supistusten aiheuttaman rasituksen). Aluksi jouduin olemaan hetken makuullani, joka tuntui aika kurjalta, mutta pian sain luvan nousta piuha mahani ympärillä istumaan ja olo oli taas aivan siedettävä. Oli helpottavaa nähdä, että vauvalla oli kaikki hyvin. Lopuksi meidät vastaanottanut maailman sympaattisin kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan viisi senttiä auki, eli vähän paremmin, kuin olin uumoillut. Kohdunsuun reunat tuntuivat kuulemma oikein hyviltä (mitä sitten tarkoittaakaan?) ja saimme siirtyä synnytyssaliin.
Kätilö kyseli kivunlievitystoiveita ja sanoin, että mikäli avautumisvaiheessa menisi yhtä pitkään kuin edelliselläkin kerralla, ottaisin mielelläni epiduraalin, tosin ehdottomasti niin, ettei sitä enää ponnistusvaiheessa olisi jäljellä lainkaan. "No nyt on sitten täsmälleen oikea aika sille puudutukselle, jos sen haluat", totesi kätilö siihen. Puudutuksen kanssa oli vähän ristiriitainen olo, supistusten välit kun olivat edelleen niin kivuttomat, että silloin epäilin tosissani puudutteen hyödyllisyyttä. Supistuksen aikana taas olisin ehdottomasti halunnut kaikki maailman puudutteet yhdellä kertaa. Tai kyllähän supistukset vielä kivusta huolimatta joten kuten kestettäviä olivat, mutta ajatus siitä, että niiden välit luultavasti lyhenisivät avautumisvaiheen loppua kohden, ei tuntunut kovin houkuttelevalta.
Kymmenisen minuuttia pohdiskelin tuntojani siitä, mitä oikeastaan halusin, epiduraalin laittaminen kun tarkoittaisi samalla myös sitä, että käteeni laitettaisiin nestetippa (au, sattuu!) ja vauvan päähän ruuvattaisiin anturi sydänäänten parempaa seuraamista varten (kalvojen puhkaiseminen taas ei juuri haittaisi, kun ne itseasiassa olivat jo valmiiksi puhki jostain ylempää). Lopulta pyysin kätilöä soittamaan anestesialääkärin paikalle. Sitä päätöstä siunasin mielessäni, nimittäin niinä viitenä minuuttina, jona lääkäriä paikalle odottelimme, kovenivat supistukset melkoisesti. Aivan hirvittäviä ne eivät vieläkään olleet, mutta sietokyvyn ylärajoilla kuitenkin. Vauvalle laitettiin sykeanturi päähän, jonka jälkeen lapsivettä alkoi lirahdella supistusten aikana selvästi aiempaa enemmän. Minulle taas laitettiin tippa käteen ja se sattui juuri niin paljon kuin muistinkin.

5:20
Erikoistumassa oleva anestesialääkäri tuli paikalle. Epiduraalin laittamisen kurjin puoli on se, että silloin joutuu makamaan paikallaan selkä mahdollisimman köyryssä asennossa. Kaksi seuraavaa supistusta olivat vielä edes jotakuinkin siedettäviä (niiden aikana lääkäri puhdisti ja puudutti selän ihon ennen varsinaisen puudutteen laiton aloittamista). Sitten alkoikin tuska: kolmen seuraavan supistuksen ajan (ja niiden välejen, jotka olivat yhä muutamia minuutteja) sattui niin paljon, että nyyhkin tahtomattanikin ja olisin sätkinyt hyödyttömästi jaloillani, ellei kätilö olisi pitänyt niistä kiinni. Tiesin kuitenkin, että kohta olo helpottaisi, ja jollain ihmeen tahdonvoimalla sain kuin sainkin kehoni pidettyä hievahtamatta paikallaan ja lääkäri sai jatkettua työtään. Sormilla kuitenkin uskalisin raaputtaa sängyn pintaa. Eihän se mitään auttanut, mutta jotainhan minun piti saada tehdä kivun ollessa pahimmillaan.
Kätilö oli aivan suurenmoinen. Vaikka hän puuhailikin omiaan supistusten välillä, hän säntäsi heti paikalle nähdessään kurjan oloni, tsemppasi keskittymään juuri tämän supistuksen ominaisuuksiin ja oli samalla ihailtavan myötätuntoinen. Tunsin oloni turvalliseksi, oli ihanaa, että joulunakin on tuollaisia loistotyyppejä töissä. Mikä ero edellisen synnytyksen kätilööni, joka oli lähinnä tiukan asiallinen (ei mitenkään epäystävällinen siltikään, mutta ero oli kuitenkin valtava).
Lääkäri sen sijaan ei onnistunut toimissaan. Siinä hän vain törkki selkärankaani ja väitti saaneensa kyllä neulan oikeaan paikkaan, mutta katetria hän ei sinne onnistunut ujuttamaan yrityksistään huolimatta lainkaan. Olisin varmasti tullut täysin epätoivoiseksi ja kiukkuiseksi, mutta seuraava äärettömän kipeä supistus päättyikin eri tavalla kuin toiset, tunsin lopuksi vahvaa painon tunnetta jossain peräaukon tietämillä. Seuraava supistus ei ollutkaan enää niin kipeä, ja ponnistustarve alkoi tuntua ilmiselvältä.
"En voi uskoa tätä, mutta minua ponnistuttaa jo", totesin kätilölle, joka hymyili velmun näköisenä.
"Yhdeksän senttiähän tämä on jo auki, sen kun alat ponnistaa vaan, kun siltä tuntuu", totesi hän.
"Ei tässä varmaan mitään epiduraalia kannata enää laittaa", sanoin täysin pöllämystyneenä. Avautumisvaihettahan piti olla vielä iäisyyksiä jäljellä...
"Juu ei", sanoi lääkäri naureskellen hänkin huojentuneen näköisenä ja sanoi jo ottaneensa neulan pois. "Aika laillahan tästä verta vuoti, tarkkaile jalkojesi tuntoa vähän aikaa tästä eteenpäin" (kivan kuuloista, eikö?). "Eipä tämä yritys paljoa maksanut, tosin olisit puutunut vasta synnytyksen jälkeen, vaikka olisinkin saanut puudutteen nyt laitettua". Jalkani alkoivat täristä, olin selvästikin siirtymävaiheessa.

5:55
Olin niin hämmästynyt ja typertynyt kuin vain ihminen voi olla. Ja jotenkin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Oli vaikea käsittää, että todellakin olin tässä pisteessä, ilman epiduraaleja tai edes ilokaasua. En taatusti olisi edes haaveillut mistään epiduraalista, jos olisin tiennyt pääseväni ponnistamaan jo puolen tunnin päästä, mutta toisaalta epäonnistunut epiduraalin laitto ei saanut suhtautumistani viimeisiin järkyttäviin supistuksiin muuttumaan lainkaan. Eli nythän suhtauduin jokaiseen supistukseen siinä pöydällä maatessani kuin se olisi viimeinen ennen ihanan puudutuksen onnistumista ja sen suomaa helpotusta (viimeisiähän luulin niiden olevankin, kun en etukäteen tiennyt, että lääkäri ei saisikaan oikeaa nikamavälipaikkaa löytymään). Ja jos olisin etukäteen tiennyt, että pääsisin pian ponnistamaan, olisin varmaan suhtautunut niihin viimeisiin supistuksiin samoin (no joo, olisin päässyt kyllä liikkumaan niiden aikana...)
Monesti kuulee nopeasti edenneistä synnytyksistä, joissa loppuvaiheessa supistukset tuntuvat tulevan ilman minkäänlaisia taukoja ja äidin on vaikea ehtiä henkisesti mukaan ponnistusvaiheeseen. Minun supistuksissani oli loppuun saakka ollut selvät välit ja nyt juuri ennen varsinaista ponnistusvaihetta supistukset lakkasivat vielä armeliaasti viideksi minuutiksi kokonaan. Ehdin koota itseni ja tajuta, että aivan oikeastikin pikku tonttusemme olisi kohta tulossa ja siinä tarvittaisiin minun apuani aivan konkreettisella tavalla.
Istuin siinä sängyllä ja yritin kysellä hymyilevältä kätilöltä, että mitähän minun pitäisi seuraavaksi tehdä.
"Tee ihan niin kuin itsestäsi tuntuu", vastasi hän.
Niin kuin minusta tuntuu? Eihän minusta vielä tuntunut yhtään miltään.
"Jos nyt ensialkuun nostaisimme tuon sängynpäädyn aivan pystyyn, katsotaan sitten, miten siitä edetään", sanoi kätilö.
Seuraavan supistuksen aikana ponnistin kokeeksi vähän ja vauva tuntui ikäänkuin siirrähtävän hitusen alaspäin. Kohdunsuu taisi siis olla viimein aivan auki.
"Välilihan leikkaan vain, jos siihen ilmenee tarvetta", totesi kätilö, mistä olin täsmälleen samaa mieltä.

6:00
"Kohennetaanpa sitä asentoasi vähän mukavammaksi", sanoi kätilö ja laittoi mieheni kasaamaan tyynyjä selkäni taakse. Aivan oikeastikin asento tuntui hyvältä ja luonnolliselta, joskin kätilön kehoituksen ottaa sukansuistani vielä kiinni jätin omaan arvoonsa, ainakin viimeksi se tuntui keinotekoiselta ja suorastaan hankalalta. En tuntenut olevani mitenkään selälläni, enkä kai sitten ollutkaan, istumassa kai lähinnä.
Sitten se tulikin jo, järkyttävän kokonaisvaltainen ponnistamisen tarve. Tai ei vain mikään tarve, sillä kehoni tosiaankin ponnisti aivan olantakaa heti tunteen tullessa. Ja tällä kertaa minäkin lisäsin siihen kaiken tahdonvoimani, tämä lapsi ei viipyisi edellisen tapaan sisälläni puoltatoista tuntia, ei ainakaan mikäli se minusta riippuisi.
"Laita takapuoli alas", komensi kätilö nostettuani lantion ilmaan ponnistaessani.
Tottelin kiltisti, tähän kätilöön oli helppo luottaa.
Se supistus kesti pitkään ja kehoni vain työnsi ja työnsi, ei mitään kolmea työntöä supistuksen aikana (kuten minua edellisessä synnytyksessä kätilö yritti houkutella tekemään, vaikkei tarvetta siihen kunnolla tuntunut), vaan yhden pitkän, aaltoilevan ponnistuksen, joka ei tuntunut päättyvän lainkaan. Alapäässä tuntui kiristävää tunnetta, jota ei kuitenkaan voinut kivuksi sanoa, ehkäpä samanlaiseksi tunteeksi, jos yrittäisi tunkea suuhunsa aivan liian suurta omenaa.

"Pää on ihan tässä jo", sanoi kätilö.
"Ei voi olla!", ajattelin minä.
Päättäväisyyteni ja hyvänolontunteeni vain kasvoi. Tässä synnytyksessä olin tosiaan ihan itsekin mukana, mikään ei sumentanut aivojani (no joo, viimeksi olin synnyttäessäni kaiken lisäksi flunssassa, joten ehkä tilanteet eivät ole aivan vertailukelpoisia).
"Ihanhan tässä saa kohta kopin ottaa", vitsaili kätilö haaliessaan äkkiä loputkin tarvitsemansa tarvikkeet lähettyvilleen.
"Väliliha kiristää niin paljon, että minun on pakko nipsaista sitä vähän", sanoi kätilö.
Vauvan pää kiristi tosissaan ja ajattelin, että tee ihan mitä vain, kunhan saan sen pään äkkiä ulos. Kätilö puudutti välilihan, itse leikkaus ei tuntunut sitten miltään. Vauvan sykeanturikin oli irronnut ponnistaessani, ja kätilö seurasi pienen sydänääniä taas vatsani päältä.

"En voi mitenkään uskoa, että synnytys on edennyt näin nopeasti, mehän tulimme sairaalaan vasta tunti sitten", ehdin todeta, ja sitten taas kehoni ja minä ponnistimme minkä ikinä pystyimme. Hetken aikaa vielä kiristi ja sitten pää plopsahti ulos.
"Älä nyt vielä hengitä", komensi kätilö, tarkoittaen sanoillaan vauvaa.
"Ja otsa ihan rypyssä", sanoi mieheni, jonka ääni ei kovin tasaiselta kuulostanut tuossa vaiheessa. Eipä ollut hänkään tainnut arvata synnytyksen etenevän näin nopeasti.
Ennen seuraavaa supistusta oli taas selvä tauko. "Ihan kohta, kohta vauva tulee kokonaan ulos" ajattelin. Synnytyssalissa oli hämärää ja rauhallista. Ja sitten vielä viimeinen supistus, ei yhtä hurja ja pakottava kuin edelliset kaksi, mutta nyt taas minä puolestani laitoin aivan viimeisetkin voimanrippuseni peliin.

6:09
Lämmin ja luinen vonkale siirtyili jalkojeni välissä kätilön auttaessa siinä ponnistaessani vauvan kummankin hartian vuorollaan esiin. Sitten koko uusi ihminen luiskahti sisältäni.
"Onpas tämä napanuora kietoutunut, tällähän on ihan henkselit", sanoi kätilö ja kieputteli samalla tonttusemme irti elämää tähän saakka ylläpitäneestä nuorasta.
"Pieni poika ja naama yhä aivan kurtussa" sanoi mieheni.
Tulokas puolestaan vinkaisi muutaman kerran limaisen kuuloisesti ja mahani päälle päästyään alkoikin sitten huutaa sydäntäsärkevän säikähtyneesti, eikä sitä huutoaan lopettanut pitkään aikaan (niin että se siitä sitten, että hämärässä huoneessa jne. syntyvät lapset eivtä huutaisi, tulokkaamme vastaanotto oli kyllä hyvinkin rauhallinen ja lempeä). Sen verran tiukasti napanuora oli vauvan ympärillä ollut, että hänen kätensä ja jalkansa sinersivät yhden pisteen verran.
"Hei rakas vauva, sinulla mahtoi olla paljon kurjempaa kuin minulla", selitin lempeästi pienelle huutavalle olennolle, joka levitti kätensä kuin pitääkseen minusta kiinni.

6:18
Kätilö paineli vatsaani, minkä tuntui inhottavan kipeältä. Nopeasti istukka kuitenkin irtosi ja liukui yhden ponnistuksen saattelemana ulos. Vähän aikaa kätilö sovitteli paloja toisiinsa, ja totesi sitten, että vaikka istukassa onkin lohkorepeämiä, niin siitä sai kuitenkin koottua yhden kokonaisen istukan.
"Mitenhän me tämän palapelin sitten kokoaisimme" sanoi kätilö tarkoittaen leikkaamaansa episiotomiahaavaa sekä kahta eri suuntiin lähtevää repeämää välilihassani. Sen siitä saa, kun vauva tulee rytinällä maailmaan.

Toinen kätilö olisi halunnut pestä ja punnita vauvan sillä välin, kun oma kätilömme puudutti ja tikkasi alapäätäni, mutta vakuutin haluavani pitää vauvan sylissäni vielä pitkään ennen moisia toimenpiteitä.
"Sehän sopii, hälyttäkää minut paikalle, kun tarvitaan", totesi toinen kätilö ja poistui muihin töihinsä.
Tikkaaminen ei juurikaan sattunut, mitä nyt kätilö välillä mietiskeli, mihin mikäkin pala kuuluisi kiinnittää (mikä olisi melkein huvittavaa, ellei kyse olisi ollut omasta alapäästäni :-)

6:25
Vauva lopetteli vähitellen itkuaan ja alkoi sen sijaan uteliaasti napittaa kasvojani tummilla vastasyntyneen silmillään.
"No hei vauva, miltäs maailma näyttää?", kyselin tulokkaalta.
Mieheni sanoi jotain ja vauva käänsi katseensa puolestaan isäänsä. Hätkähtäen tajusin, mikä tilanteessa oli erikoista: pojan silmät eivät muiden vastasyntyneiden tapaan harhailleet lainkaan, vaan hän pystyi vaikeuksitta heti alusta saakka kohdistamaan katseensa ympärillään näkyviin kohteisiin. Vauvan kasvot olivat mustelmista siniset, kesti monta päivää, ennen kuin turvotus hävisi kokonaan. Siinä loikoillessamme poika alkoi imeskelemään nyrkkejään ja tuhisi. Nostin hänet rintani korkeudelle ja siihenhän tuo pieni olento imeytyi kiinni uskomattomalla voimalla. Ensi-imetyksemme kestikin sitten pitkään. Toinen kätilö kävi välillä kyselemässä, joko vauvan saisi pestä, mutta vauva vain imi silmät puoliummessa.

7:00
Kätilö sai vihdoin palapelinsä koottua ja väitti kaikesta huolimatta, että siitä tulisi entisen veroinen. Repeytymien ompeleminen oli kuulemma ollut vielä kohtuullisen helppoa, mutta eppariin oli tikkejä pitänyt laittaa useampaan kerrokseen. Tuo pieni leikkaus oli kuulemma ollut kuitenkin hyvin tarpeellinen, se oli ohjannut isot repeämät oikeaan suuntaan. Verta menetin kaikkinensa noin 500 ml, mikä on kaiketi ihan kohtuullinen määrä.

7:10
Vauva imi yhä, mutta piti silmiään jo puoliummessa ja mussutti vain välillä harvakseltaan. Irroitin pikkuisen hellävaroen rinnalta ja annoin hänet mieheni syliin pesua ja punnitusta varten. Vaikka edellisen synnytyksen tavoin suojelunhaluni pikkuista kohtaan olikin herännyt välittömästi, niin tällä kertaa minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia luottaa lasta isänsä käsiin ja käydä itse sillä välin suihkussa (onhan tuo mies kelpoisuutensa yhden lapsen kanssa osoittanut).
Paikalle saapunut uusi kätilö kysyi vakiokysymykset: "Onko sinulla tapana pyörtyä?", "Huimaako?", ja päästi minut sitten suihkuun sanoen, että pesisin vain enimmät liat pois. Kyllähän pystyyn nouseminen hieman ontolta tuntui, mutta mitenkään pyörtymisherkältä ei olo sentään tuntunut. Ihmeellinen, reippaan aterian jälkeisen juoksulenkin aikainen puristavan ontto tunne tuntui mahassani. Saman ilmiön muistin edellisestä synnytyksestäni, luulisin sen tulevan siitä, kun kohdun puristuksista vapautuneet sisuskalut menevät taas alemmas paikoilleen.

Isä kylvetti uunituoreen poikansa ja kampasi rasvan pois vauvan tukasta. Sen jälkeen pikkuherra tarkastettiin, lukuunottamatta hieman alhaista ruumiinlämpöä ei mitään vikaa tulokkaasta löytynyt. Painoa tonttusella oli 4220 g ja pituutta 52 cm, eli lähes veljensä mitoissa kuopuskin tuli maailmaan.

Pesun jälkeen vauvalle laitettiin tonttulakki päähän, joulun lapsi kun oli. Koska kaikki vastasyntyneet ovat jotenkin vanhan ja kaikkitietävän näköisiä, sai lakki pojan näyttämään todellakin pikkuiselta joulutontulta. Tonttu jatkoi imemistä tarkastellen samalla kasvojamme uteliaasti. Me vanhammat ihailimme jälkeläistämme ja söimme samalla rauhassa aamupalaa. Puoli yhdeksään saakka maltoimme odottaa ennen soittoamme vauvan isovanhemmille. Esikoisemme oli jo herännyt ja saikin heti kuulla olevansa pienen poikavauvan isoveli. Vanhempani tuntuivat hekin hyvin hämmästyneiltä kuullessaan vauvan jo saapuneen maailmaan ja onnittelivat meitä vilpittömästi.
Poikamme oli kuulemma heti aamulla herättyään itkenyt melko kauan, kunnes äitini oli tajunnut selittää hänelle, että vauva syntyy ja äiti ja isä ovat sen takia sairaalassa. Sen kuultuaan poika oli välittömästi rauhoittunut (olimmehan etukäteen selittäneet hänelle, miten vauva tulee), sanonut reippaalla äänellä "joo" ja alkanut leikkiä joululahjaleluillaan.

9:00
Pitkään saimme idyllisesti vain oleskella kolmisin kaikki kolme ja tutustua toisiimme. Oloni oli käsittämättömän virkeä, olisin voinut hyvin lähteä vaikka kotiin samantien.Vähän ennen yhdeksää siihen saakka virkeänä ympäristöään tutkaillut vauva nukahti ja aloimme siirtyä osastolle. Meitä siirrossa avustanut kätilö näytti pohjiaan myöten järkyttyneeltä ilmoitettuani haluavani kantaa pojan sylissäni osastolle ja väitti joutuvansa vähintään linnaan, jos pudottaisin lapsen. No, vauva kuitenkin nukkui, joten asialla ei oikeastaan ollut sen suurempaa merkitystä. Kärräsin siis suosiolla lapseni pyörillä varustetussa muovisängyssä osastolle.

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy