Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Syntymän yö

Toukokuun loppu 1998

Kevät houkutteli luontoa eloon ja minä tunsin selvemmin kuin koskaan elämän itsessäni ja sisälläni. Toukokuu lähestyi loppuaan, ja päivä päivältä olin lähempänä elämäni suurinta ja pelottavinta koitosta. Odotin esikoistani, pikkutiitiäistä, vauvaa, ruusunnuppuani - ja minä todella odotin häntä. Ikävöin ja kaipasin ja päivä tuntuivat matelevan hitaammin kuin milloinkaan aikaisemmin. Olin varma, että tulokas antaisi odottaa itseään vielä hyvän tovin; hän oli esikoinen (hehän syntyvät yleensä myöhässä), olen itse aikanani syntynyt reilun viikon lasketun ajan jälkeen ja lisäksi laskettu aika oli uskoakseni laskettu päivää paria liian aikaiseksi.

Perjantai

Laskettu aika oli edessä tiistaina. Edellisenä perjantaina kävin neuvolassa.
"Kyllä, he ovat vielä yhtenä kappaleena", kuulin sijaisneuvolantädin selostavan sairaslomalla olevalle omalle terveydenhoitajallemme. Niin olimmehan me, mitä suurimmassa määrin. Yksi, yhtä ja kuitenkin jo kaksi.
"Vähän oli valkuaista, tuskin nimeksi, laitan tähän kortiin, että + - ", terveydenhoitaja totesi tutkittuaan virtsanäytteeni. "Ja verenpaine on sen verran taas noussut, että tule jo maanantaina uudelleen käymään. Ja jos alkaa kova päänsärky niin sitten lähdet heti Jorviin. Mutta en olisi sinuna huolissani, kaikki on varmasti kunnossa."
"Iso vauvahan täältä tulee, kolme ja puoli, sanoisin", hoitaja tunnusteli mahaani.
Pienen neuvolahuoneen täytti ihana tasainen humiseva jumputus, pienen sydämen ääni, jonka dopplerlaite teki minullekin kuultavaksi.

Myöhemmin päivällä lähdin kirjastoon. Tiesin, että viimeiset viikot ja päivät tulisivat olemaan pitkiä ja täynnä loputonta odotusta. Silmäilin kirjaston hyllyjä ja haalin käsiini dekkareita ja romantiikkaa, sivistyksekseni haastellisemman romaanin lempikirjailijani André Brinkin varhaistuotannosta. Minä ja suuri mahani herätimme hilpeyttä, kun koetin epätoivoisesti sulloa puolta kirjastoa pienen pieneen reppuuni. Toinen lukutoukka tuli avukseni ja lahjoitti ystävällisesti kukikkaan muovikassin kallisarvoisille ajantappokirjoilleni.

Lauantai

Lauantai-iltana meille tuli vieraita. Yhdessä nauroimme, ja katselimme parvekkeelle odottamaan nostamiamme vaunuja. Ajatus vauvastamme noissa vaunuissa tuntui kutkuttavan ihanalta, mutta niin kovin, kovin kaukaiselta ja epätodelliselta. Itse valittelin hymysuin, että vauvan olisi jo paras pian tulla, niin alhaalla hän jo oli ja painoi joka askeleella.

Lauantaiyönä joku kutsui minua nimeltä - supistus. Heräsin ja kuuntelin - odotin ja koetin vaipua uudelleen uneen. Uusi supistus. Kolmas.
Teki mieli herättää rakas viereltäni, kertoa miltä tuntui, mutta en viitsinyt. Näitä kiristäviä, nousevia ja laskevia kipuaaltoja olin tuntenut jo kauan, tuttu juttu siis. Supistukset herättivät minut säännöllisin väliajoin, ja nukuin levottomasti.

Sunnuntai

Päivä
Sunnuntai valkeni harmaana. Supistukset olivat tiessään, jäljellä oli vain odottava mieli. Vessassa huomasin, että hitusen limaa oli irronnut. Jännityksen kutiava puro juoksi pitkin selkäpiitäni ja kuiskutin iloissani miehelleni, että hyvältä näyttää: lapsi saattaa sittenkin syntyä, joskus.
Lähdimme kävelylle, aavistin jotain pieniä vihlaisuja mahassani ja hoputin rakastani, nopeammin, jos vaikka jotain alkaisi tapahtua. Ulkona vihmoi, leppeä kevätsade kirjoi kuvioitaan herävään luontoon. Metsäpolulla meitä vastaan käveli ystävämme. Hetken mielijohteesta mieheni pyysi häneltä kyytiä isäni luo, lainaisimme auton nyt, synnytys oli joka tapauksessa enää viikon-parin päässä.
Kävelimme kotiin, minä yhä voimistuvaa voitonriemua tuntien, supistelu jatkui ja sai jo hiukan muotoa. Kotona kaivoin rakkaudella säilömäni pikkuruisten vaatteiden pinot esiin. Levittelin puhtoiset potkuhousut ja tuoksuvat pikkupaidat sängyllemme, istahdin ihailemaan pedattua kehtoa. Teeveessä pahuhasivat formulat; mieheni ja hänen serkkunsa istuivat silmä kovana taikalaatikon äärellä. Minuakin kiinnosti, mutta Mika Häkkinen tuntui olevan kovin kaukana minusta - meistä. Viikkailin vaatteita ja lajittelin niitä moneen kirjavaan kasaan.
Kännykkäni soi.
"Anu-kummi täällä", tuttu ääni sanoi, "Miten voit? Vieläkö ehtisimme maanantaiksi sopia tapaamisen?"
"Enpä tiedä, mahdotonta arvata, koska tämä syntyy, tuntuu siltä, että koska vain tai sitten ei vielä. Ehkä jätämme väliin." Juttelimme hyvän tovin.
"Tiedäthän nyt miten hengittää, siitä on hurjasti hyötyä", Anu kyseli. Myönsin tietäväni. Napautettuani kännykän kiinni hain hyllystä jo kuukausia sitten kotoani lainaaman synnytysoppaan, äitini minua odottaessaan ostaman. Eri hengitystekniikat luin uudelleen läpi ja puhisin ohjeiden mukaan itsekseni.
"Eiköhän se tästä, ei tuo niin vaikealta tunnu." ajattelin mutta kannoin kirjan mukanani olohuoneeseen. Formulat olivat lopuillaan, Häkkinen kaasutteli komeasti kärjessä ja Kyllönen hehkutti innoissaan. Minäkin istuin tv:n ääreen, olo alkoi jo olla ajoittain epämukava. Kaikesta huolimatta otin riemuissani vastaan jokaisen vihlaisun, jokaisen nipistyksen, ne valoivat uskoa tulevaan, edessä häämöttävän seikkailun toteutumiseen.

Ilta
"Ringggg", kirahti ovikello. Ystävämme oli valmiina kyyditsemään meitä. Ahtauduimme hänen pieneen Visaansa, minä taakse. Oli jo illansuu, mutta ei edes hämärtänyt vielä - kesä oli jo ovella. Ajoimme tuttuakin tutumpien maisemien halki, mutta näin ne ensimmäistä kertaa, erilaisina, uusin silmin. Vilkuilin jännittyneenä auton kelloa ja sen raksuttamia minutteja. 10-10-8-7-10-8-8. Supistukseni piirsivät kaunista numerosarjaa mieleeni ja nauru kupli sisälläni.
Käväisimme pika pikaa lapsuudenkodissani, vain veljeni oli kotosalla. Kipu oli jo ajoittain polttavaa, mutta olin yhä iloisempi, sisälläni. Olin kuitenkin hiljainen, olo oli tukala. Veljeni ihmetteli vaisua oloani, ei käsittänyt miksi olin niin syventynyt johonkin näkymättömään. Lainasimme auton ja lähdimme paluumatkalle. Minun teki mieli jäätelöä. Rakkaani pysähtyi tankkaamaan ja kävi ostamassa huoltoasemalta lempijäätelöäni.

Kello 21
Olimme kotona, mieheni alkoi laittaa ruokaa, kanakeittoa. Minä istuin ja laskin ja tunnustelin oloani. Kipu oli yhä viiltävämpää, alkoi jo salvata hengen. Katsoin syrjäsilmällä tv:tä ja seurasin tarkkana kelloa. Pinkki tarralappu synnytysoppaan kannessa täyttyi tiuhalla käsialalla numeroista; minuuteista ja sekunneista, elämäni senhetkisestä kiintopisteestä.
Supistuksia tuli jo säännöllisesti, väliä oli korkeintaan viisi minuuttia. Supistuksen aikana en voinut puhua, en kuunnella. Puristin vain silmäni kiinni, hengitin ja pyöritin vihkisormustani ympäri, ympäri, ympäri. Minun oli kylmä ja kuuma. Oksetti.
Rakkaani toi minulle peiton ja helli sanoillaan. Itse en vieläkään uskonut synnytykseen, syntymään. Urheasti koetin vakuutella, ettei tässä ole tosi kyseessä. Supistuksen laannuttua, päätin kerta toisensa jälkeen tunnustella käsin mahaani seuraavan supistuksen noustessa. Halusin varmistaa, että kipu oli todellakin supistus. Mutta kivun lyödessä ylitseni unohdin kaiken muun, maha jäi kokeilematta. Yritin lukea Brinkiä, silmäni hyppivät riveillä, en voinut keskittyä. Pieni ihminen minussa taisteli omaa taisteluaan, hän pyöri ja möyri, vakuutti minut elämällään. "Onko sinullakin tukala olo, kultaseni?" kuuntelin häntä.
Pukeuduin väljään keväänvihreään puuvillamekkoon, se tuntui mukavalta, ei kiristänyt tai ahdistanut. Yritin syödä ihanaa kanakeittoa, mutta syöminenkin oli jo vaikeaa. Huono olo ja kivut veivät viimeisetkin ruokahalut. Mieheni ehdotti minulle suihkua, kun hän huomasi kipujeni yltyvän. Hän kantoi minulle parvekkeeltamme puutarhatuolin suihkuun ja pesi sen minua varten.
Vesi peitti minut armollisella lempeydellään, se tanssi kipeällä ja kuumalla vatsallani, siveli jännittyneitä kasvojani ja antoi minun hetken huokaista. Seisoin raikkaan suihkun alla ties kuinka kauan, kuunnellen sisälläni mylläävää myrskyä.

Kello 00
Hissukseen päätimme varmuuden vuoksi täyttää sairaalalaukkumme viimeisetkin tarvikkeet. Laukku oli odottanut suurta päivää jo muutaman viikon, mutta minun oli vielä täydennettävä sitä: päiväkirja, neuvolakortti, pientä naposteltavaa pitkien tuntien varalle. Iloisen oranssi Tigru-tiikeri pääsi kunniapaikalle laukun päälle.

 ".minulla on kai synnytys käynnissä", selitin kätilölle, kun viimein uskaltauduin soittamaan sairaalaan.
"Ja mikäs viikko on menossa? Kauanko sinulla on ollut supistuksia? Miten tiuhaan ne tulevat? Ovatko vedet menneet? Tuleeko verta?" kätilö luetteli uskomattoman monta kysymystä. Pää pyörälläni koetin vastailla hänelle, vaikka välillä teki niin kipeää, etten meinannut saada sanaa suustani.
"No kai te voitte tulla tarkastuttamaan, mikä on tilanne", oli lopputulos pitkästä tietojenvaihdostamme. Katsoin rakasta miestäni. Jäätelö jäi syömättä.

Kello oli 00.30
Ulkona tihutti, yö huokui kesän aavistusta, tuoksui uudelta elämältä.
Ajoimme halki hiljaisen Espoon. Auton valokiilat peilautuivat märästä tiestä, olimme matkalla kohti tuntematonta. Jännitti ja riemastutti ja kuitenkaan en oikein vieläkään käsittänyt, mitä oli tapahtumassa. Hiljalleen supistukseni laantuivat, äkkiä niillä oli taas väli, pitkä ja rauhallinen hetki huokaista, puhua ja katsella ohikiitäviä maisemia. Hätäännyin: "Näinkö tämä sitten olikin väärä hälyytys?" Huolissani sopersin rakkaalleni, ettei tänä yönä varmaan ketään syntyisikään. Kiitollisena otin vastaan jokaisen uuden kipuaallon: "Ehkä, sittenkin."
Lopulta pimeyden keskeltä ilmestyivät Jorvin lämpimät valot. Suuri sairaala odotti siellä jo meitä, valmiina auttamaan.
"Nytkö sinä, pieni Tuntematon, tulet maailmaan - vihdoinkin?" ajattelin itseksekseni ja pyyhkäisin kyynelen.

Käytävä oli keltainen valosta. Hiljaista. Kävelimme kahden kohti synnytysvastaanottoa. Olin taittanut tämän saman matkan jo kymmeniä kertoja, mielessäni, mutta en ollut osannut kuvitella, miltä minusta todella tuntuisi. Olin hämilläni ja täynnä ihmetystä.

Kello oli 01.00
Nainen tiskin takana kohotti kysyvästi katseensa.
"Minä tuossa soittelinkin, taitaa olla synnytys käynnissä", selitin ja istuin tiskin ääreen. Sattui ja tuntui mahdottomalta olla paikallaan.
"Laitatko näihin papereihin allekirjoituksesi, jos haluat."
Katsoin tuskaisena ensin vastaanottovirkailijaa, sitten miestäni. Mitä papereita? Mitä nimiä? En pystynyt lukemaan tekstejä, en keskittyämään tällaiseen.
"No, näillä annat vain sairaalalle luvan lähettää tietosi neuvolaan", nainen selitti ystävällisesti ja minä koetin etsiä papereista viivoja allekirjoituksilleni.

Minuutit matoivat. Kävelin pientä ympyrää odotussalissa. Oksetti ja sattui, mutta suurimpana mielessä pyöri jännitys: Tämähän on hurjaa. Nuorehko tummahiuksinen nainen, kätilö, tuli tervehtimään meitä. Hän esitteli itsensä, mutta minä huomasin vain lämpimät silmät, jotka rohkaisivat: "Tästä selvitään, ei hätää."
Kätilö ohjasi meidät tutkimushuoneeseen, samaiseen, johon olimme olleet nelisen viikkoa aiemmin tutustumassa. "Oletteko kamalan pettyneitä, jos synnytys ei olekaan vielä käynnissä?" kätilö kyseli. Katsahdimme toisiamme.
"Ei muuten, mutta. en kyllä kestä näitä kipuja, jos tämä ei ole sitä" minä huokasin. Kätilö hymyili:
"Kipuihin saat toki apua, jos synnytys ei ole alkanut, mutta katsotaanpa nyt ensin."
Pysähdyin kesken liikkeen, supisti kovasti.
"Menehän siihen sängylle", kätilö kehotti ystävällisesti.
"Supistaa", sain huokaistua ja kivun hellittäessä pian laskeuduin tutkimuspöydälle. Kätilö kurtisti kulmiaan hivenen:
"Ai ne ovat vielä noin lyhyitä."
Lyhyitä? Nehän kestivät ikuisuuden.
"Sanoisin, että tulokas on noin 3600g, miltä kuulostaa?" Hymyilimme.
"No niin, kyllähän täällä tapahtuu; kohdunsuu on auki kahdelle sormelle ja tosi pehmeä. Ja limatulppakin irtosi nyt. Laitetaanpas nuo piuhat sitten. Hengitätpäs sinä hyvin!"
Kätilö puheli lämpimällä äänellä ja pujotteli laitteita kireän mahani ympärille.
"No, menen nyt hetkeksi, otetaan tuota käyrää sellaiset parikymmentä minuuttia, makaile siinä kyljelläsi."
Ja minä makasin ja tuijotin säännöllistä kuviota, jota anturi alkoi piirtää paperiin silmieni edessä. Kätilö poistui huoneesta ja me jäimme kaksin - tai kolmisin. Huone ja meidän mielemme täyttyivät pienen sydämen tiuhasta tikutuksesta.

"Tässä olisi sitten vaatteita, kannataa varmaan vaihtaa omasi pois, lapsivesi voi mennä koska tahansa" , kätilö ojensi minulle sairaalakaapua ja tohveleita. Alusvaatteet jätin päälleni. Kätilö sanoi miehelleni muutaman sanan ja kutsui minua nimeltä. Tuli lämmin ja turvallinen olo.
Keräsimme tavaramme ja kätilö johdatti meidät pikkuruiseen hämärään huoneeseen. Huoneessa oli kaapirivistö, parisänky ja yöpöytä.
"Oletteko ajatelleet epiduraalia?" kätilö katsoi meitä, nyökkäilimme molemmat.
"Se on aivan mainio apu, mutta nyt on vielä liian aikaista. Suosittelisin nyt petidiinipistosta, se on tosi tehokas kipulääke ja auttaa sinua rentoutumaan. Voisit koettaa nukkua ja kerätä voimia. Saatat saada unen pariksikin tunniksi, ja se olisi hyvä, sinulla on vielä rankka urakka edessä", kätilö selitti ystävällisesti. Tuskaisena olisin ottanut ihan mitä hyvänsä lievitystä, mitä kätilöllä oli tarjota, en edes kauhistunut piikkiä, jolla kätilö petidiinin jalkaani pisti.

Kello 02.00
Tarvitsin jotain puristettavaa. Minun oli rutistettava jotakin kaikin voimin kivun tullessa. En uskaltanut ottaa miestäni kädestä, pelkäsin satuttavani häntä vahingossa. Muistin äkkiä sairaalalaukkuumme pakkaamani hieromalehmän. Mieheni onnistui penkomaan kapineen laukusta ja sain se käteeni. Kova, käteen sopiva esine antoi kummasti voimia, auttoi keskittymään kivun hetkellä johonkin muuhunkin kuin valtoimenaan vellovaan poltteeseen mahassani. Puristin lehmää rystyset valkoisina niin että sormiini sattui.

Makasimme lähekkäin sängyllä ja rakkaani olisi halunnut auttaa minua kaikin keinoin. En kuitenkaan tarvinnut kuin hänet vierelleni, minun ei tarvinnut kestää kipuja yksin.

Lepäilimme kaikessa rauhassa, minä sen minkä kivuiltani kykenin. Äkkiä kuulimme molemmat hassun pokahduksen. Tuntui siltä, kuin minussa oli pokahtanut shampanjapullo auki. Tusin, miten lämmin neste levisi nopeasti selkäni alle . Rakkaani lähti etsimään kätilöä, lopulta saimme hänet huoneeseen soittamalla kelloa. Kätilö toi minulle puhtaat vaatteet ja lähetti minut pesulle. Vikkelästi hän kuivasi sängyn.
"Tästä ne supistukset sitten vielä voimistuvat", kätilö kertoi kauhukseni. "Mutta sitten se synnytyskin etenee", hän hymyili.

Mieheni lähti siirtämään autoa. Tullessamme olimme ajaneet synnytysosaston ovelle, siihen ei autoa saanut jättää. Rakkaallani olisi ollut seuraavana päivänä ensimmäinen työpäivä, se taisi nyt jäädä. Autonsiirtomatkalla mieheni soittikin ystävälleen, jonka kyydillä hänen oli ollut tarkoitus töihin mennä. Nyt ensimmäinen läheinen ihminen meidän lisäksemme tiesi, mitä oli tapahtumassa.
Mieheni ollessa poissa otin tuskaisena vastaan yhä uusia supistuksia. Lehmä oli eksynyt kädestäni, mutta en kyennyt kääntymään nähdäkseni missä se oli. Oloni oli epätodellinen, elin vain kivusta toiseen, maailma ulkopuolellani oli täysin kadonnut. Epätoivoisena tarrasin vesisängyn laitaan ja puristin sitä kaikin voimin. En voinut ajatellakaan nukkuvani, supistukset olivat niin tiuhoja ja napakoita, etteivät ne jättäneet minua rauhaan. Kivun laskiessa olo helpotti hetkeksi, sain rentouduttua. Leijuin supistusten välit autuaallisissa pumpulipilvissä ja kukkameressä. Ja sitten uusi supistus löi päälleni hyökyaallon lailla pyyhkäisten taivaallisen rentouden tiehensä.
Tiesin, että tällaiset kivut saattaisivat jatkua vielä tunteja ja tunteja. Kätilö oli sanonut, että synnytykseni oli vasta aluillaan ja ensisynnyttäjän urakka kestää keskimäärin 12 tuntia. Ainoa lohdullinen ajatus oli se, että saisin epiduraalin, kunhan aika vain olisi sopiva.

Äkkiä tajusin, että minulla oli kamala hätä: "WC - minun on pakko päästä vessaan", takoi mielessäni, mutta en uskaltanut hievahtaakaan.
"Voi rakas, tule jo", minä toivoin kiihkeästi.

"Kutsunko kätilön?" mieheni kysyi palattuaan.
"Ei, älä vielä."
Rakkaani alkoi laskea supistusteni väliä. Supistukset tulivat aluksi parin minuutin välein, mutta tihenivät koko ajan. Minä huusin kipuni ulos, arkailematta annoin tuskan purkautua huoneeseen. Hengityksestä ei meinannut tulla enää mitään, yritin keskittyä siihen, että sain edes hitusen happea . Erään suuren supistuksen lopulla oivalsin, että kamala paineen tunne ja vessahätä olikin ponnistustarvetta.
"Kulta, minua ponnistuttaa", kuiskasin peloissani. En voinut olla työntämättä uudelleen ja uudelleen supistuksen tullessa, vaikka tiesin, että liian aikainen ponnistaminen voi hidastaa synnytystä. Lopulta uskalsin pyytää miestäni:
"Soita kätilö tänne."

Olimme olleet lepohuoneessa tunnin.

Kello oli 03.00
"No, mitäs täällä?" kuului ovelta.
"Minua ponnistuttaa. En voi tehdä mitään." sain epävarmasti sanottua.
"Sittenhän me lähdetään tuonne synnytyssaliin", kätilö totesi rauhallisesti. Katsoin häntä huolissani:
"Mitä, jos en saa vielä ponnistaa, en voi estää tätä", minä kysyin kätilöltäni itku kurkussa.
"Älähän murehdi, on meillä keinot hillitä tuota tunneta, jos on tarpeen, mutta yleensä luonto kyllä hoitaa nämä hommat. Eiköhän sinun ole jo aikakin ponnistaa."
Kävelimme hiljaisen osaston ja pimeän oleskeluhuoneen läpi pieneen kodikkaaseen synnytyssaliin. Minä menin vessaan ähisemään ja karjumaan. Arkinen minä, siivo ja ujo, oli jossain kaukana, minun paikallani oli jokin alkunainen, rohkea ja voimakas.
"Juuri noin, muriset oikein hienosti", kätilö kehui, kun tuli minua hakemaan vessasta ja ohjasi minut matalalle sängylle. Hän pyysi miestäni ottamaan rintaliivini pois:
"Vauvakina ei lähde kunnolla pesussa", hän sanoi, mutta minä en käsittänyt vieläkään, että olin vain muutamien hetkien päässä ensisyleilystämme.
"No niin, kohdunsuu on auki kymmenelle sormelle!" kätilö ilmoitti tehdessään sisätutkimusta ja minä taisin hihkaista hämmästyksestä. Mihin jäivät tuntien ja tuntien odottelut, sentin, parin avautumiset?
"Mitenkäs se epiduraali?" rakkaani kysyi huolissaan voinnistani.
"Ei sitä enää kerkiä", minä puhisin uutta voimaa saaneena ja kätilö myönsi, että puudutus saattaisi vaikeuttaa ponnistamista. Kätilö kiinnitti vauvan päähän anturin ja kone vieressäni alkoi tarkkailla pikkuiseni sykettä.
"Oletko ajatellut, miten haluaisit synnyttää? Oletko ajatellut jakkaraa esimerkiksi?"
Kerroin haaveilleeni jakkarasta, mutta en uskonut kipujeni lamaannuttamana pääseväni sinne asti.
"Kokeillaanko ensin tässä sängyllä?" kätilö kysyi ja neuvoi minut vasemmalle kyljelleni ja nosti oikean jalkani kylkeään vasten. Itkuisesti sanoin, että minua pelottaa, vaikka luotinkin siihen, että kaikki sujuu edelleen. Kätilö rohkaisi minua ja sai minut ponnistamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Huusin estotta, sain jalopeuran voimat. Äkkiä en pelännyt, en ollut väsynyt, en epäillyt kykyjäni. Jostain sain voimia, joita en uskonut olevankaan. Aina ennen uutta ponnistusta menetin hetkeksi uskoni kykyyni ponnistaa tarpeeksi ja voittaa itseni, mutta kun pääsin ponnistamaan, uskoin voivani synnyttää vaikka kokonaisen maailmankaikkeuden sisältäni.
"Nyt voisimme kokeilla tuota jakkaraa", kätilö ehdotti muutaman supistuksen jälkeen. Hän oli niin vakuuttava ja varma, että jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin pääsemään jakkaralle.
Rakkaani istui takanani tuolilla voimakkaana ja luotettavana. Hän piti minusta kiinni ja antoi uskoa voimiini. Minä rutistin hänen lahkeitaan ja keräsin hänestä energiaa jokaiseen työntöön. Nyt oivalsin kunnolla, miten minun oli ponnistettava ja tunsin ehkäpä ensimmäisen kerran synnytyksen aikana pääseväni itse vaikuttamaan tapahtumiin.
"Muutama supistus enää, niin vauva syntyy", kätilö lupasi minulle. Hän puudutti välilihan, vaikka arvelikin, ettei sitä tarvitsisi leikata, niin hyvin kaikki tuntui etenevän. Sängyllä odotti valmiina soittokello, jolla saisi toisen kätilön paikalle lapsen syntyessä.
Toimin alitajuntani ja kätilön neuvojen varassa, luonnon ohjailemana, kivut olivat tiessään, tunsin vain valtaisaa voimaa ja pakottavaa tarvetta ponnistaa uudelleen ja uudelleen. En kyennyt käsittämään vieläkään, mitä oikein oli tapahtumassa, toimin tietoisuuden tuolla puolen.
"Pää on jo ihan tässä", kätilö kertoi ja samalla huoneeseen ilmestyi toinenkin kätilö. Kaikki tapahtui yhdessä kaaoksessa. Vauvan pää syntyi, vaikken sitä mitenkään tuntenutkaan ja kätilö kielsi tiukasti minua ponnistamasta enää.
"E-en voi." kerkisin parahtaa, kun jo työnsin uudelleen refleksinomaisesti kaikin voimin.
Tunsin kuinka jotain sujahti liukkaasti kätilön käsille.
"Oho, tulipas se." kätilökin huudahti ihmetyksestä ja huoneen täyttii pieni kirkas itku.

Kipuni olivat hävinneet, tunsin vain uupumusta ja tyyntä rauhaa. Kätilö ojensi verisen ja pienen, mutta tarmokkaasti kiljuvan ja viuhtovan käärön käsilleni. En voinut nostaa pienokaista syliini asti, hän oli vielä kiinni minussa ja napanuora oli kovin lyhyt. Kannattelin häntä alhaalla jalkojeni välissä ja ihmettelin. Miehenikin oli kumartunut olkani yli pienen ihmeen puoleen ja yhdessä paijasimme lastamme vapisevin käsin. Ihmettelimme pieniä sormia, korvanlehtiä, punertavista hiuksista pörröistä päälakea, linnunpojan kaulaa.
"Noin ihanaa itkua sitä kuuntelisi vaikka kuinka", rakkaani kuiskasi korvaani liikuttuneena. Minä vani tuijotin ja ihmettelin:
"Voiko tämä olla totta?"

Kätilö katkaisi napanuoran ja sain pienen paremmin syliini. Pieni heilutteli käsiään ja jalkojaan tarmokkaana.
"Ei kyllä näy mitään vaikutusta petidiinistä", kätilöt katsoivat toisiaan. Joku toi pyyhkeen lapsen suojaksi, hän oli kovin hento ja pieni.
"Virallinen syntymäaika oli sitten 03.32" sanoi vieraampi kätilö ja antoi minulle supistuksia voimistavan pistoksen. Sitten hän poistui huoneesta. Oma kätilöni käski minun ponnistaa vielä kerran, mutta en kuullut häntä ennen kuin toisella käskyllä. Istukka syntyi yhdellä työnnöllä.
Kätilö nousi täyttämään papereita. Mieheni istui edelleen takanani. Minä jäin vielä jakkaralle ja kannattelin maailmaamme sylissäni.
"Kumpi sieltä nyt sitten tulikaan?" kätilö kääntyi kysymään meiltä, mutta emme me tienneet. Lapsen sukupuolella ei tuntunut olevan sen hämmennyksen keskellä mitään merkitystä. Pieni lapsemme, rakkaamme, tyttö tai poika.
Kätilö tuli luoksemme ja availi hellästi kääröjä pienokaisemme yltä:
"No, kumpi?" kätilö katsoi minua. Hämmentyneenä katsoin vain takaisin, kunnes tajusin kurkistaa pyyhkeen alle.
"Tyttö." minä kuiskasin onnellisena. Ihana, pienenpieni, alle kolmekiloinen, suloinen tyttö, ja minä kun olin koko raskauden ajan kuvitellut odottavani poikaa.

Kätilö täydensi papereitaan ja palasi luoksemme. Hyvin rauhallisesti hän ilmoitti, että vuodan liikaa ja auttoi minut mieheni avustuksella sängylle, pienokaisen sain pitää sylissäni koko ajan.
Loput tapahtumat ovat usvan peitossa. Huone oli täynnä tunnetta, käsinkosketeltavaa ihmetystä. Minä makasin sängyllä ommeltavana, kätilö teki työtään. Vaikka ompelu ja vuodon tyrehdyttäminen tekivät kipeää, minä tuskin huomasin mitään. Rakas mieheni istui vieressäni ja kaikki muu ympäriltämme tuntui kadonneen. Katseemme oli suunnattuna samaan pieneen pisteeseen, peiton alle, mahalleni, pienen ihmisen pieneen päälakeen. Ulkona aurinko kultasi uuteen kesään valmistautuvan luonnon ja kurkisti lempeästi huoneemme ikkunasta sisään. Hämärässä se näki maailmankaikkeuden suurimman ihmeen, kuten oli nähnyt jo miljoonien vuosien ajan - uuden elämän, ihmetyksen ja rakkauden.

Oli maanantaiaamu.

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy