Rakas Päiväkirja,

4.6.
Kävin tänään Aunen luona, oli lopulta pakko, niin monta kertaa hän on jo soittanut ja pyytänyt kylään. Tuntui jotenkin epäluontevalta olla siellä ja jutella hänen kanssaan koko ilta ilman S:ää, hänenhän tätinsä Aune on... Mutta Aune halusi jutella "naisten kesken" ja S oli muutenkin töissä.

No, selvisin hyväätarkoittavan Aunen puhetulvasta jotakuinkin vahingoittumattomana. Mutta et kyllä usko millaista oli kuunella hänen valittuja juorujaan, kun ajatukset kieppuivat Erään Esineen ympärillä! Olin menomatkalla pistäytynyt Haagan apteekissa ja vaaleanpunainen rasia pyöri mielessäni koko ajan. Sen lisäksi mietin kuumeisesti, milloin kehtaisin rynnätä toisen kerran vessaan. Minua myös paleli ihan hurjasti, sain tehdä töitä estääkseni hampaitani kalisemasta niin lujaa, etten kuulisi Aunen kysymyksiä. Siinä minä sitten koetin parhaani mukaan istua sivistyneesti jalat ristissä ja hammasta purren ruskealla samettisohvalla. Ajatukseni liitelivät maailmankaikkeuden sfääreissä.

S oli jo kotona, kun tulin. Näytin hänelle kallisarvoista ostostani ja hän hoputti minua heti tositoimiin - turhaan. Kyllä minä olen ollut huomaavinani positiivisia enteitä, mutta toisaalta en halua enää pettyä kertaakaan. Ja nyt on liian aikaista - ehkä parin päivän päästä, jos uskallan.

 

7.6.
Tuossa se nyt sitten on... Huomenna olisi tarkoitus uskaltaa testata. Ohjeet olen lukenut ees ja taas, ihan kuin niissä olisi jotain epäselvää. Silti tahdon jotenkin vain lykätä koko hommaa. Pelkään kai, että toivoni on turhaa - nyt sentään voin kuvitella mitä vain... Edelleen palelee ja vessassa pitää ravata yhtenään. Töissä väsyttää ja haukottelen niin, että on ihme ettei ole vieläkään mennyt leuka sijoiltaan. Ajatukseni pyörivät aika tarkalleen pienen pisteen ympärillä, elleivät sitten harhaile haavemailla.

8.6.
++++!!!!! POSITIIVINEN. Mitä muuta voisin sanoa?

Aamulla nousin sängystä palellen, jos en muusta niin pelosta. S ei aikonut enää odottaa, vaan passitti minut armottomasti testin kanssa kylppäriin. Käteni eivät ikinä ole vapisseett niin kuin silloin! Jännitti niin, ettei koko hommasta meinannut tulla mitään, lopulta sain kuitenkin jonkinlaisen näytteen osumaan tikkuunkin ja näin miten väri molemissa ikkunoissa ALKOI HETI MUUTTUA punaiseksi. Testin valmistumisen senottiin kuitenkin vievän joitakin minutteja, joten en ollut vielä kovin toiveikas. Jalat tuskin kantoivat minut takaisin makuuhuoneeseen. Romahdin sängylle vapisten odottamaan. S:llekään en saanut sanottua mitään. Tuijotimme vain kuinka hitaasti herätykellomme viisari matoi ympäri kellotaulua, sillä ei näyttänyt olevan mihinkään kiire. Muutaman tuskastuttavan minuutin päästä säntäsimme molemmat päätäpahkaa kylpyhuoneeseen ja katsemmee osuivat samaan aikaan pieneen muoviläpyskään lavuaarin reunalla:
Kaksi ruutua, kaksi punaista viivaa. Meistä tulee vanhemmat!

Illalla S toi minulle sylillisen punaisia neilikoita.

14.6.
Taas on viikko kulunut. Kaupungissa on tukehduttavan kuuma, mutta kesänvietosta ei ole tietoakaan. Viikko on ollut täynnä töitä ja töitä: vastaa puhelimeen, kerro, informoi ja kopioi, lähetä faksi ja tee lista. Eikä mikään tunnu oikeastaan koskettavan minua. Minulla on SUURI SALAISUUS. Mietin mahtavatko kaikki nähdä lävitseni, hymyilen typerää hymyä, en kuule ketään enkä mitään, istun ja tuijotan lumoutuneena ulos ikkunasta (kohti viehättävää harmaata betonimuuria). Piirtelen pieniä kukkasia ja sydämiä jokaisen listan nurkkaan ja olen hajamielisempi kuin ikinä. Kukaan ei ainakaan ole sanonut minulle asiasta mitään, ehkä heillä on useinkin kaltasiani kesätyöläisiä. Toisinaan olen onneni kukkuloilla, suunnittelen ruusunpunaista tulevaisuutta. Välillä taas mietin huolestuneena, voinko todellakin olla raskaana. Sehän olisi aivan liian ihanaa. Minä en edes voi pahoin ja väsymyskin tuntuu hieman hellittäneen. Mitä jos... En uskalla edes ajatella, mutta silti sävähdän jokaista pikkuvihlaisuakin vatsassani.

15.6.
Soitin tänään neuvolaan. Ystävällinen naisihminen onnitteli minua välittömän lämpimästi. Uskalsin mainita hänelle pienen huoleni kotitestin luotettavuudesta, mutta hän vain naurahti. Kyllä minä kuulemma raskaana olen. Kumpa vain minäkin voisin olla noin varma! Sain ajan kuun lopulle. S:kin merkkasi sen kalenteriinsa, suuri päivä.

20.6.
Olimme S:n kanssa iltakävelyllä. Kesä on vihreä ja tuoksuva, vielä voimissaan. Kävelimme pitkin pientä metsäpolkua vaitonaisina. Olimme hiljaa, mutta ajatuksemme kulkivat samoja ratoja. Toisinaan katsahdimme toisiimme hymyillen ja tiesimme tarkalleen mitä toinen ajatteli.

Vieläkin on vaikea käsittää, että sisälläni versoo hauras uusi elämä. Ja kuitenkin se on jo osa minua, joka hetki mielessäni ja ajatuksissani. Ja minä olen siitä pikkuelämästä vastuussa... Hui, välillä hirvittää, jo nyt tuo pieni on täysin riippuvainen minusta, entä sitten myöhemmin... Ihan kamalasti en kuitenkaan osaa pelätä. Kaipa minä kasvan tässä samalla, rakastanhan tuota pientä ihmettä jo nyt enemmän kuin melkein mitään tässä maailmassa, vain S on minulle yhtä tärkeä. Ja miksi muutenkaan olisin huolissani, onhan minulla S tukena ja hän selviäå mistä vain.

27.6.
Juhannuskin sitten oli ja meni. Vietimme perinteikästä sukujuhannusta S:n valtavan sukukatraan keskellä. Ihme kyllä onnistuin kuin onnistuinkin välttämään pienimmätkin epäilykset, vaikken nauttinut alkoholin tippaakaan. Ilmeisesti koko joukko oli niin innoissaan paahtavasta helteestä ja omasta juhannuksestaan, ettei minun tekemiseni kiinnittäneet kenenkään huomiota. Hyvä niin, en halunnut salaisuutemme vielä paljastuvan - en ainakaan tuolle porukalle.

Olen päättänyt etten aio juoda edes sittä sallittua "lasia tai paria" viiniä viikossa. Olen muutenkin koko ajan huolissani siitä yhdestä juhlaillastamme... Taisin olla 3. viikolla raskaana, kun juhlimme S:n kanssa yhteisen taipaleemme kuudennen vuoden alkua. Pikku-Tiitiäisemme on ollut silloin vasta vajaan viikon ikäinen, pikkiriikkinen solurypäs siis vasta, mutta MITÄ jos se puoli pulloa punaviiniä, sittenkin on vaikuttanut häneen? Uskallankohan kysyä neuvolasta torstaina?

28.6.
No niin! Viimeinkin voin sanoa kuuluvani aamupahoinvoivien joukkoon! Usko tai älä, olen aika ylpeä siitä, nyt minusta tuntuu, että minä ODOTAN. Aamulla söin tyynen rauhallisena greippiä ja hörpin kuumaa teetä ja silmäilin aamun Hesaria. Äkkiä minua alkoi kuvottaa pahanlaisesti ja jouduin ryntäämään suin päin vessaan. S:kin heräsi siihen kolinaani ja oli aivan hämmentynyt kun riemuissani hihkuin WC:n pöntön edessä kyykkien, että minua oksettaa!

29.6.
Tänään oli sitten kauan odotettu neuvolakäyntimme. Terveydenhoitaja oli käskenyt olla käymättä pissalla 4 tuntiin ennen aikaamme. Olin laittanut siis itselleni varta vasten herätyksen niin, että saatoin käydä vessassa aamuyöllä. Silti minulla oli jo kamala hätä tuntia ennen neuvola-aikaamme.

Hieman varovaisesti astelimme S:n kanssa neuvolamme ovesta sisään (minä jalat ristissä) ja vilkuilimme vaivihkaa, ettei vain kukaan tuttu sattunut näkemään meitä. Neuvolan "täti" (vai miksi heitä nyt pitäisi kutsua?) oli oikein herttainen ja toivotti S:nkin lämpimästi tervetulleeksi. Vaikeasta ilmeestäni täti päätteli, että voisin ehkä hyvinkin ilahtua, jos saisin antaa virtsanäytteeni heti. Sain siis käydä heti aluksi vessassa ja sen jälkeen menimme hoitajan huoneeseen. Ei käynnillä paljoa muuta sitten tapahtunutkaan; kävin vaa'alla, minulta mitattiin hemoglobiini ja verenpaine ja virtsanäytteestäni tutkittiin kai bakteerit, sokerit ja valkuaiset. Kaikki tulokset olivat aika hyvät, mutta terveydenhoitajatätönen määräsi minulle varmuudeksi jo nyt lisävitamiineja ja kalkkia, koska allergioideni takia ruokavalioni on hieman suppea. Verenpaineenikin oli kuulemma hitusen korkea (135/75), mutta niinhän se on aina ollutkin. Ai niin, otettiin minulta verinäytekin ja siitä on kai tarkoitus tutkia seuraavaksi käynniksi ainakin veriryhmäni.

Tämän "fyysisen" tutkimuksen lisäksi me sitten juttelimme hoitajan kanssa. Raskauskiekosta täti laski, että olin nyt viikolla 7+6. Itse arvelen, että kiertoni on sen verran pitkä, että luultavasti päiviä on jokunen vähemmän. Muun juttelun lomassa täti kyseli sairauksistamme ja elämäntavoistamme ja kirjoitti minulle äitiyskortin (aion säilyttää sitä tässä välissä, ehkä se pysyy tässä paremmin tallessa!). Lopuksi hän antoi meille nivaskan odotusta ja vauvan saamista koskevia monisteita ja mainospaketteja (pari pikkiriikkistä vaippaakin!).

Kaipa minä sitten todellakin olen hyvää vauhtia tulossa äidiksi. Erikoista J!

Illalla Topi ja Katariina tulivat meille kylään. Olimme S.n kanssa hieman miettineet, onko liian aikaista kertoa heille suuret uutisemme, mutta toisaalta he ovat läheisimmät ystävämme. Emme oikeastaan olleet vielä päättäneet asiaa, kun S kantoi kuohuviinipullon pöytään ja kaatoi juomaa neljään lasiin, kolme hän täytti ja neljänteen laittoi vain pari teelusikallista. Topi ihmetteli, mitä oikein juhlimme ja S vastasi hymyillen: "Ensimmäistä neuvolakäyntiämme."

Ilmoituksesta seurasi tietenkin ilonkyyneliä, halauksia ja onnitteluja ja loppuillan puheenaihekin oli sillä hetkellä sinetöity. Kyllä kannatti jakaa tämä onni näiden ihmisten kanssa jo nyt!


Heinäkuun kuulumiseni

Viikot 9-12